Halusin myös muutosta valmennuskuvioihini ja koska muutoksen oli tultava, olen nyt tässä. Eli kerronpa hieman kuka olen ja mistä tulen. Kuuluin aikasemmin valmentajani kautta TeamSportLifen urheilijoihin, myös vanha blogini löytyi sieltä. Nyt kun vaihdoin valmentajaa, en kuulu enää Team SportLifeen, joten blogininikin siirtyy tänne. Toivotaan, että minut löytää vanhat ja uudet lukijat. Ja toivotaan, että pidän mielenkiintoanne yllä ja jaksatte lukea blogiani.
Olen siis 37-vuotias helsinkiläis nainen. Tai no, tyttö, en osaa kutsua itseäni naiseksi. Eikä osaa muuten ne naapurin mummotkaan, toisiaan he tytöttelee kun käyn heidän kanssaan ns. mummosaunassa. Olen siis toivoton nössö, joka käy saunomassa lenkkisaunavuorolla naapurin mummojen kanssa! Olen myös toivoton nössö, jonka henki ja elämä on urheilu. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Olen päässyt lajin pariin jota rakastan.
En ole ollut lapsi "joka rakasti jo pienenä urheilua ja heitti voltteja ennen kuin osasi kävellä", te tiedätte nämä stoorit! Minä olin lapsi, joka vihasi koulussa urheilua. Yli kaiken. Olin pienikokoinen (noin metrin sulkapäässä) joten vihasin raahata suksia kotoa bussipysäkille, bussista kouluun ja samaa reittiä takaisin. Monot painoivat repussa koulukirjojen lisäksi tonnin ja reppu oli rinkan kokoinen! Liikunnanopettajat olivat suurinosa vanhoja fyllejä jotka paukuttivat tampuriinia ja huusivat "jalka nousee" kun itse huitoivat vain käsillä. Suihkussa käymiseen oli aikaa hikiset 5 minuuttia, eikä minua koskaan valittu mihinkään joukkueeseen. Ainut missä olin hyvä, oli leuanveto. Yhdessä kaksoissiskoni ja kavereiden kanssa taidettiin olla liikuntatunneilta usein pois, milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Eli kyllä, minä inhosin liikuntaa.
Tai no, korjataan; inhosin siis koululiikuntaa. Äidin kanssa tykkäsin käydä lenkkeilemässä jo ihan pienenä. Siskolleni hävisin aina lajissa kuin lajissa, mutta äidin kanssa lenkkeily tähtitaivaan alla, on niitä parhaita muistoja lapsuudesta joita minulla on. Varsinkin ensimmäiset syksyiset tähtikirkkaat illat muistan varsin hyvin. Ja ehkä jo silloin tiedostin sen, että olen enemmän yksilölajien ystävä, kuin joukkuelajien.
Kipinä tähän lajiin taisi syttyä ensimmäisen kerran, kun ystäväni raahasi minut salille Turussa. Asuin siis tuolloin Suomen Californiassa, kuten eräs ystäväni kotoisesti Turkua nimitti. Olin noin parikymppinen ja siitä lähtien saliharrastus on ollut aina osa elämääni. Voi sanoa, että tosissaan innostuin body fitneksestä sitten muutama vuosi myöhemmin. Vuonna 2004 kilpailin ensimmäisen kerran ja parien karsintojen kautta SM-kilpailuissa Lahdessa. Ei tullut menestystä, mainetta eikä mammonaa, mutta hieno kokemus kilpaileminen oli. Olin aivan vihreä, kuten tuolloin oli lajikin. Elämä vei mennessään, enkä koskaan hyljännyt urheilua, vaikka kisalavat eivät ihan heti minua uudestaan kutsuneetkaan.
Urheilullisena ihmisenä myös ammattihaaveet alkoivat liittyä urheiluun. Pitkäaikainen haaveeni oli opiskella personal traineriksi ja sen haaveen toteutinkin noin pari vuotta sitten, kun aloitin personal trainer opinnot. Olin pitkään miettinyt, miettinyt ja miettinyt sekä ennen kaikkea lykännyt opiskelua, milloin minkäkin tekosyyn varjolla. "Olen liian vanha" oli suosikkini... Tätä suosikkiani käytin myös silloin kun opiskelutoverini alkoi "houkuttelemaan" minua takaisin kisalavoille.
Mutta jostain syystä tekosyyt alkoivat tuntua juuri niiltä; tekosyiltä. Halusin myös tehdä jotain itseni vuoksi, täysin itselleni ja siitä syntyi myös päätökseni etsiä valmentaja ja alkaa tähtäämään takaisin body fitness lavoille. Se miksi niin sisuunnuin, on pitkä tarina, jonka voin toki kertoa vielä jossain vaiheessa, mutta päätös tehdä jotain täysin itselleen on ollut yksi elämäni parhaimmista.
Fitness Classic Kulttuuritalolla 18.-19.4. Kuva lauantain kisoista 18.4.2015.
Valmentajaksi löytyikin Matti Halonen ja siitä alkoi matka kisalavaa kohti. Aloitin Matin valmennuksessa helmikuussa 2014 ja tavoitteeksi asetimme Kulttuuritalon Fitness Classicin huhtikuussa 2015. Ja tuonne lavalle minä kiipesin 18. ja 19.4. molempina päivinä! Lauantaina Masters 35 SM-kilpailuissa ja sunnuntaina yleisessä sarjassa -163cm (eli ns. kääpiösarjassa!! ;) Jotain jäi hampaankoloon, monessa asiassa on varaa parantaa, joten uudet tavoitteet on nyt asetettu. Paljon on kehityttävä monessakin asiassa, mutta sitähän se urheilijan elämä on.
Kisoista jäi siis kipinä ja tiedostan sen että kehitystä tarvitaan valtavasti. Mutta vaikkei taaskaan tullut mainetta ja mammonaa, tuli hieno kokemus. Ja kokemus josta jäi nälkä. Tämän vuoksi minä päätin, että nyt en pysähdy, minun on mentävä eteenpäin, tehtävä kovasti töitä, kehityttävä ja annettava kaikkeni. Tämä blogini kertoo siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti