Mira's Destiny Blog

torstai 31. joulukuuta 2015

Kertakäyttökamaa

Tässä yön pimeinä tunteina ehtii ajatella ja paljon, kun ei saa unta. Joskus tuntuu että elämä opettaa hieman liian julmalla kädellä. Miksi toiset ihmiset saavat kantaakseen niin paljon surua ja epäonnea, että se alkaa jo jättämään syviä jälkiä...? Kun ei haluaisi tulla kyyniseksi vaan haluaisi uskoa vieläkin hyvään, alkaa se tällä historialla olemaan jo aika vaikeaa.




Loppuvuosi osoittautui minulle erittäin raskaaksi. Luulin jo taistelleeni vastoinkäymisten kautta onneen, vaan toisin kävi. Uskoin löytäneeni jotain hyvää ja ainutlaatuista, mutta nyt en ole varma mitä löysin. Pelkkää teeskentelyä, valheita? Sen ainakin tiedän, että matto vedettiin jalkojen alta sen verran lujaa, etten tiedä kuinka tästä toipua. 




Mutta kyllä mä toivun, ainahan minä, vahva ihminen. Mutta joskus sitä vain kyllästyy olemaan vahva. Löysin ihmisen, jolle uskalsin puhua, johon uskalsin luottaa ja jonka edessä uskalsin olla heikko. Ihmisen jonka kanssa sain olla oma itseni ja tunsin hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Jonka kanssa oli helppo ja vapauttava olla. Luulin löytäneeni ihmisen jonka kanssa jakaa arki ja suunnitella tulevaisuutta. Minä hölmö menin ja rakastuin. Lujaa, kovaa ja täysillä. Minä joka olen monta vuotta osannut suojella itseäni, laskin kerrankin suojamuurini alas. 




Mutta sillä aikaa kun minä löysin tämän kaiken, hän löysi jotain muuta. Paluun siihen missä on helppo olla, missä ei tarvitse taistella ollakseen onnellinen. Tai jos ei onnellinen, ainakin turvassa. Pahalta tuntuu se, että hän käytti minua hyväksi jotta saa omat tunteensa ja oman elämänsä selvitettyä. Olen aina sanonut, että olen tunteellinen mutta en tuuliviiri. Minulle ihmiset eivät ole kertakäyttö kamaa. Nyt tuntuu, että minä olen ollut itse juurikin sitä; kertakäyttöinen. Se josta on hyödytty ja kun tehtävä on täytetty, minut on vain heitetty pois. Harmi, että siinä sivussa minua on satutettu ehkä pahemmin kuin koskaan aiemmin. 



Nyt koetan vain kerätä sirpaleet. Joku päivä olen toivottavasti taas ehjä. Eräs ystäväni vannotti minua puhelimessa, etten saa muuttua kyyniseksi vaikka olen joutunut kokemaan paljon kovia. Lupasin yrittää, vaikka tiedän että se on vaikeaa. Tiedän ettei toisen ihmisen kautta löydy onni, mutta tiedän myös sen ettei ihmistä ole luotu olemaan yksin. Sydän kaipaa toisen luo, mutta särkyneenä on vaikea kulkea eteenpäin. 




Toivotaan että tuleva vuosi olisi parempi. Muuta lupausta en voi tehdä kuin sen, että annan itselleni aikaa toipua. Parempaa tulevaa vuotta kaikille! 


-Mira- 








sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Tämä kamala kaipuu...



Jostain syystä, ehkä tästä talvisesta ilmasta johtuen, mieli on palannut useampaan otteeseen menneeseen kesään ja eritoten Barcelonaan. Mulla on niin järkyttävä kaukokaipuu ja ikävä lämpöön, että pahaa tekee. Ikävöin myös kaikkia niitä ihmisiä joihin sain kesän aikana tutustua, sekä niitä ystäviä joiden kanssa sain viettää aikaa. Älkää käsittäkö minua vääriin, täällä Suomessakin on ihania ihmisiä ja asioita, joita kaipaisin paljon jos lähtisin maailmalle. Ja täällä on paljon hyviä juttuja minulle ja mahdollisesti lisää tulossa. 



Kesää ja lämpöä jää aina kaipaamaan. Ja sitä kaikkea mitä täällä Suomessa ei ole...





Elämä on muutenkin niin arvaamatonta, että välillä ei voi kuin ihmetellä mitä kaikkea se voi eteen tuoda. Tämän on todistanut viimeaikaiset tapahtumat ja suoraan sanottuna tällä viikolla saatu yllättävä puhelu vain lisää uskoa siihen, kun etsii ja tekee asioita, ei elämä ainakaan käy tylsäksi. Oon sitä mieltä että kannattaa tehdä hullujakin juttuja välillä, sillä se on totta että eniten kaduttaa ne jutut joita jättää tekemättä. Jos jokin ratkaisu on ollut huono, olen aina tilanteesta selvinnyt sekä oppinut paljon. Ihminen ei ikinä kasva mihinkään suuntaan jos aina pysyy mukavuusakueellaan eikä koskaan ota riskejä. 








Sama pätee tähän lajiin, omalta mukavuusalueella pysyminen nujertaa kehityksen. Aina pitää haluta enemmän, haastaa itsensä enemmän ja olla valmis oppimaan uutta. Tää vaatii hurjaa kurinalaisuutta, enkä nyt puhu vain dieetistä, mutta jotenkin vain antaa niin paljon, että kaikki tämä on sen arvoista. En tunne eläväni missään kuplassa, sillä elämässäni on kuitenkin muutakin kuin fitness. Ja kuitenkin; olen monta kertaa todennut, että päätös lähteä tälle tielle uudelleen, on ollut elämäni parhaita. 


Tämä on yksi lempikuvistani reissulla! Aivan mahtava ilta mahtavien ihmisten kanssa! Olette <3 !!





Ensi viikolla onkin kevyt treeniviikko, aion panostaa kehonhuoltoon kunnolla ja ladata itseäni taas uuteen kovaan viikkoon. Palauttavat viikot tuo omat haasteensa, koska ei vain malttaisi ottaa kevyemmin, mutta tiedän niidenkin viikkojen merkityksen sekä tärkeyden. Päästään loppuviikosta treenaamaan valmentajan kanssa, can't wait!!!!


Nyt on myös viikonloppuna ladattu akkuja ja rentouduttu perheen parissa juhlien kummipojan synttäreitä. Oli ihanaa katsoa sitä lasten iloa mitä juhlissa oli ja hienosti koirat viihtyivät lasten kanssa! Sonja on nyt ihan kuitti ja nauttii oman kodin rauhasta! 

Pakko vielä katsoa kuvia kesältä, onneksi niitä on paljon!! 



Uudet haasteet, bring it on, I'm ready! 



Mukavaa sunnuntaita! 


-Mira-




















keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Silloin kun elämä potkii...



Pahoitteluni heti alkuun erittäin pitkästä blogitauosta. Rehellisesti sanottuna, tilanne on tämä;

Silloin kun tapahtuu jotain negatiivista ja joutuu stressaamaan, blogini jää helposti tauolle. Johtuu ehkä siitä, etten aina voi kaikesta täällä täysin avoimesti kirjoittaa, enkä välttämättä haluakaan kertoa sellaisia asioita, jotka liittyvät myös muihin kuin minuun. Mutta kyllä, tällä hetkellä elämä on vähintäänkin ollut enemmän myrskyä, kuin aurinkoa, aaltoja ja laineita. Kaipaan ehkä kaikista eniten sitä, että olisi joku läheinen ihminen, jolle purkaa näitä asioita. Siis minulla on ystävät ja perhe, mutta tarkoitan läheisellä sellaista ihmistä, joka olisi useammin läsnä ja jolle voisi purkaa päivän murheet. Tai olla purkamatta, olla vaan siinä lähellä ja vaikka toisen kainalossa. 






Yritän ottaa elämän asenteella "Kaikki kyllä selviää", mutta joskus joutuu tosissaan pinnistelmään, jotta tämä asenne pysyy pinnalla. Varsinkin silloin kun on ns. myrskyn silmässä on vaikea nähdä pinnalle ja varsinkaan siellä sitä tulevaa tyyneyttä. Sillä niinhän se on, asiat yleensä tuppaa järjestymään ja ratkeamaan, tavalla tai toisella.


Onneksi on tosiaan ystävät ja perheenjäsenet, joille voi jutella ja purkaa näitä juttuja. Ja myös valmentajani on ihana ihminen johon voin luottaa ja hänelle voin myös yhteisissä tapaamisissa tilittää  elämääni aina jos jotain tilitettävää on. Valmentajaltani olen oppinut niin paljon, että ilman häntä en olisi edes yhtä hyvä personal trainer kuin nyt olen. Sillä kyllä, pidän työstäni ja olen mielestäni myös hyvä siinä, enkä epäröi tunnustaa tätä. En todellakaan kuvittele tietäväni kaikkea ja minullakin on paljon opittavaa, mutta omassa ammatissani koen paljon onnistumisen tunteita. 



Sonjan voi aina ottaa kainaloon, aina tulee hyvä mieli. <3 







Ja jos jotain huonoa, niin myös jotain hyvääkin; työpaikalta olen saanut jo monta ystävää meidän salin asiakkaista. Parasta on se, että on löytynyt muutama treenikaverin ja minulle jos kenelle on arvokasta se, että pääsen treenaamaan kaverin kanssa. Olen melkeinpä aina treenannut yksin ja senkin homman osaan, mutta kyllä se on niin, että toisen kanssa siihen treeniin saa vielä vähän sitä ekstra potkua. Treenikaveri kun toimii kannustajana, potkijana ja varmistajana. :)


Nyt yritän vain päästä stressistä eroon, enkä ilman tuota urheilua olisi varmaan edes järjissäni. Treeni on mulle se mikä pitää mun stressitasot aisoissa ja auttaa kummasti myös purkamaan ajatuksia. Paras tapa korjat oma fiilis on mennä salille. Tai juoksulenkille.








Treenit kulkee siis superhyvin, samoin ruokavaliossa pysyminen on ollut erittäin helppoa. Kerran viikossa pidän cheat mealin, sen säännöllisyys sekä päättäminen että oikeasti pidän sen, on auttanut minua pysymään pilkun tarkasti ruokavaliossa ilman vaikeuksia. Ehkä minustakin kasvaa vielä iso ja löytyy ne kadonneet olkapäät. ;) Jotain kehitystä olen nähnyt jopa omiin silmiini, mikä onkin minulle jo saavutus kun olen itselleni se pahin kriitikko.







Mutta... koska tilanteeni on mikä on, teimme valmentajan kanssa yhdessä päätöksen että kevään kisat jää nyt väliin. Tavoitteeni on kisata seuraavan kerran syksyllä kun tilanne on otollisempi dieetille sekä olen saanut vielä tahkottua lisää lihasmassaa tähän vartaloon. 


Pyrin pääsemään irti kaikesta negatiivisuudesta ympärilläni, sillä kukaan ei tarvitse sellaista ympärilleen. Oli kyse sitten ihmisistä tai muista asioista mitkä luovat negatiivista ilmapiiriä ympärilleni.






Eli kovaa treeniä huippuseurassa tarjolla jatkossakin! Tulevana viikonloppuna lähden karistamaan stressiä maalle ja viettämään kummipoikani syntymäpäiviä perheen parissa. 



Pitäkää huoli itsestänne ja rakkaistanne! PUS!





-Mira-







maanantai 19. lokakuuta 2015

Jäätävää kituuttamista; kun fitnessmaailma kärsii nälänhätää


Olen tässä viimeaikoina kuunnellut kauhulla tarinoita elävästä elämästä. Tarinoita otsikolla Fitness "valmennus." Koska asia on ollut paljon myös julkisuudessa esillä, luulisi että tilanne pikkuhiljaa muuttuisi, mutta ei niin ei. Edelleen lajin parista löytyy ns. elämämäntapa-anorektikkoja jotka levittää tätä "ilo"sanomaansa eteenpäin kuin se olisi avain onneen ja kisalavoilla loistamiseen; offilla EI syödä liikaa, EI lihota, vaan pidetään kalorit alhaalla, jotta ei vaan pääse tapahtumaan sitä, että sinusta tulee L*I*H*A*V*A*!!!!

Tyttöjä/naisia (kyllä, yleensä ei koske miehiä) pidetään off seasonilla niin tiukilla kaloreilla että hädintuskin riittää kattamaan perusaineenvaihdunnan. Dieetillä ruokaa on tietenkin vielä vähemmän ja kalorit jo sairaanloisen alhaalla. Eikä mikään ihme, pakkohan ne on alhaalla olla kun jo offilla on aineenvaihdunta hidastettu vaihtolämpöisten etanan tasolle! Järkyttävää tässä on se, että tätä ei tapahdu kenenkään wanna-be puoskarin toimesta vaan aivan nimekkäiden valmentajien "turvallisissa" käsissä ollaan.. Nyt pitäisi jonkun herätä ja herättelyä on yritetty, mutta näköjään ei vain mene perille se fakta, ettei toisten terveydellä saisi leikkiä. Ja joskus se unelma saavutetaa; kirkkain mitalli. Dieetti on ollut yhtä helvettiä, nälkä piinaava, mutta palkinto odottaa. Yleensä sillä palkinnolla on vain valitettavasti myös hintansa ja pahimmillaan hintana voi olla oma terveys.





On helppo sanoa, että pitää ajatella omilla aivoillaan, mutta aika moni vain luottaa valmentajansa sanaan melko sokeasti. Ja miksei luottaisi, peruskulmakivihän valmennussuhteessa on nimeenomaan luottamus. Tuntuu vain hassulta, että luottamus ei ole millään lailla välillä ansaittua. Saat samat laput ja ohjeet kuin kaikki muutkin, etkä ole valmentajallesi mitään muuta kuin lypsylehmä. Rahat pois, laput käteen, adjö! Näillä mennään ja varmasti ainakin läski tirisee. Näillä on menty kaikilla muillakin, kyllä toimii...



Jokainen toimikoon sitten oman kroppansa kohdalla miten huvittaa, mutta onhan sekin sääli, että sitä ollaan suuren joukon idoli sekä ihanne. Silloin on helpompi viedä omat oppinsa eteenpäin, oli ne kuinka kieroutuneita tahansa. On helppo hokea fraaseja: "ruoka on vain polttoaine" ja käyttäytyä kuin olisi osa jotain hölmöä kulttia kun seuraajia riittää. Jos oma kroppa on kestänyt kyseistä rääkkiä jo monta vuotta, ei se tarkoita, etteikö jossain jo tikkittäisi se omakin kello. Sanotaanko niin, että sen näkee kyllä naamasta, kun ruoka jää aina saamatta....


Ihmisen elmistön kanssa kun ollaan tekemisissä on muutama fakta mitkä kannattaisi ottaa huomioon.

A) Kenenkään kroppa ei kestä pitkään miinuskaloreilla.

B) Miinuskalorit ovat tarkoitettu vain dieetille, ei offille         sekä
C) Ihmiset ovat yksilöitä ja kulutusta pitää laskea sekä seurata yksilön mukaan.


Tämä ei ole rakettitiedettä, vaan kylmää biologiaa, mikä on toiminut aina. Jos ruokaa tulee koko ajan liian vähän, aineenvaihdunta hidastuu. Miinuskaloreilla ei lihasta rakenneta ja dieettaaminen on luonnollisesti vaikeampaa silloin kun dieetille lähdetään tilanteesta, että aineenvaihdunta on hiivutettu ajat sitten. No, kyllään sitä ilman ruokaa laihtuu, senhän tietää jokainen, mutta onko se terveellistä, se onkin jo toinen juttu....





Not even food?!?



Itse olen onneksi saanut omien valmentajieni kautta kokea sen, mitä on fiksu valmennus. Kun tilannetta ja kuntoa seurataan säännöllisesti, eikä olla hysteerisiä sen kanssa, että pitäisi olla kokoajan lähes kisakireä. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, että minusta tulisi valtava vyöryvä Michelin Man. Tämä tarkoittaa myös sitä, että minulla on mahdollisuudet kehittyä sekä saada aineenvaihdunta pyörimään niin täysillä kuin se vain on mahdollista. Mielestäni myös se, että syö tarpeeksi, opettaa tuntemaan kroppaa paremmin, kun ei tarvitse kärsiä koko ajan nälästä sekä sen mukana tuomista mielihaluista. Sillä tottahan se on, kun kroppaa näännyttään, mieliteot lisääntyy.







En tiedä muuttuuko tämä asia fitness valmennuksessa ikinä, toivon todella, että jotain opittaisiin. Ja pian. Ei ole kovin kiva tulevaisuuden kuva se, että saadaan tästäkin joku uusi "kansantauti".  Ei nyt kaikille, mutta kuitenkin laji sekä valmennus ovat yleistymässä, joten jos pienikin osa tästä joutuu kärsimään, harmittaa se suunnattomasti. Kuka haluaa olla vastussa siitä, että aiheuttaa toiselle anoreksian oireet toisen itse edes siitä tietämättä...? Niin, en minä ainakaan.




Pidetäänhän se järki päässä tässäkin asiassa, jookos!





-Mira-







sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Today was a good day


Mukava ja rento viikonloppu takana. Vietin viikonlopun ystäväni Eveliinan luona ja oli kyllä taas kerran kivaa. Aika usein olen ollut viikonlopunvietossa Minnan ja Eveliinan luona, mutta tällä kertaa olimme siis Eveliinan kanssa kahdestaan koska Minna oli reissussa. Tai no, olihan siellä meillä seurana meidän pörröiset ystävämme, eli kissat Päivi ja Puntus sekä tietenkin chihuni Sonja.


Olen vihdoinkin päättänyt pitää suunnitellusti kiinni siitä, että kerran viikossa syön cheat mealin sekä siihen päälle jonkin jälkkärin tai karkkia. On jotenkin kiva, kun voi odottaa jotain tapahtumaa viikonlopulle, josta voi tehdä myös sosiaalisen. Eli mennä yhdessä jonnekin syömään ja sen jälkeen leffaan leffakarkit takataskussa. Itselleni ainakin suunnitelmallisuus tässä asiassa toimii sekä vähentää mielitekojen määrää aivan selkeästi.


Tällä kertaa päädyimme hakemaan lauantaina kiinalaista safkaa take awayna ja oli kyllä hyvää. Olin käynyt jo aikaisemmin päivällä ostamassa jälkkäriä ja irtokarkkejahan sitten pussiin valikoitui. Ajattelin asian niin, että ostan juuri sitä mistä pidän, niin ei tarvitse sitten "väkisin" syödä pussin pohjalta jostain valmiista sekoituksesta niitä vähemmän lemppareita.





Ja vitsit että olikin se kiinalainen ruoka hyvää! En muista millon olisin käynyt kiinalaisessa, en siis piiiitkääään aikaan. Itselleni käy monesti se tilanne, että kun olen ollut ulkona syömässä, lähestulkoon aina ruoka on ollut pettymys. Nyt muistinkin sen, että yleensä aina kiinalainen, thaimaalainen tai esimerkiksi intialainen ruoka on lunastaneet lupauksensa. Eli vastaisuudessa pysynkin poissa kaikenmaailman Amarilloista ja Rossoista, yök. Tosin taidan pysyä poisssa myös tasokkaimmista paikoista, hehe. Ehkä mä vaan tykkään liikaa siitä riisistä ja noissa itämaisissa paikoissa sekin on aina vaan niin hyvää.






Aivan mahtava tilannekuva!



Sunnuntai päivä sujui myös rennoissa merkeissä ja kävimme vähän reippailemassa Töölönlahden ympäri. Oli kyllä kaunis ruska, pidän syksystä silloin kun ei sada liikaa. Silloin ruskakin on kauneimmillaan. Sonja tykkää lenkkeillä aina, joten vauhtiakin riitti kun välillä piti ottaa pieniä spurtteja edestakaisin. Töölönlahdella on aina paljon lenkkeilijöitä ja joskus siellä voi olla jopa ihan silmäniloakin! ;)





Mä silleen vähän "jumppasin" :D



Muuten sunnuntai meni jutellessa ja hömppäohjelmia tuijotellessa. Se on vain niin totta, että ystävillä on suuri vaikutus elämään ja tekee hyvää päästä juttelemaan ihmisen kanssa johon voi luottaa. Tosin tällä hetkellä omassa elämässä ei mitään mullistavaa ole sattunut, mutta ihan jo seura ja se että käy mennyttä viikkoa läpi on parasta terapiaa.


Ensi viikolla pääseekin taas treenaamaan täysillä, tämä viikko olikin treenien osalta palauttava viikko. Jotenkin tuntuu, että on niin vaikeaa ottaa kevyesti, mutta totta kai kevyet viikot pitää olla, jotta kroppa palautuu ja kehitys jatkuu.


Nyt on akut ladattu ja ihanaa taas mennä maanantaina töihin! Oon kyllä viihtynyt niin hyvin tuolla työpaikassani, ettei mitään määrää. Ihana olla työssä, joka on enemmänkin intohimo kuin työ. Töitä on tehtävä, mutta kun se ei vaan tunnu työltä. Nyt kun olen päässyt jo vähän sisälle tehtävääni, on ihanaa huomata, että pääsen muuttamaan ja vaikuttamaan asioihin. Nyt vain entistä kovempi vaihde päälle!!! Koska minulla on maailman paras pomo, haluan myös olla maailman paras työntekijä!! :D


Sonja tuossa jo suloisesti kuorsaa eli sama edessä! Ups, korjaan, minähän en tietenkään kuorsaa! :D




Toivottavasti myös sulla oli kiva viikonloppu? Mukavaa tulevaa viikkoa! 



-Mira-


torstai 15. lokakuuta 2015

Rakastan sitä, ettei ole varaa olla laiska!



Tiedättekö sen tunteen kun ei yhtään huvita treenata, mutta kuitenkin pitäisi...? Minäkin tiedän ja toisaalta en. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa että treenimotivaatooni on aina hyvin korkealla. Syitä siihen taitaa olla pari; minä nautin itseni haastamisesta sekä itse treenistä ja toisaalta tiedostan, ettei löysäilyyn yksinkertaisesti ole varaa. 

En halua tällä nostaa itseäni jalustalle että minäpä tyttö se jaksan treenata, vaan yksinkertaisesti olen onnellinen että motivaatiota riittää. Kyllä minullekin on tullut kausia jolloin on tuntunut, ettei huvita. Niitä on vain sattunut tulemaan äärettömän harvoin. Ehkä myös omaan jaksamiseeni auttaa se, että muistan levon tärkeyden ja ymmärrän miksi pitää pitää kevennettyä viikkoa.


Se fiilis kun on treeni tehty!


Minulle, ennen kaikkea sali, ja liikunta yleensäkin, toimii lääkkeenä vähän kaikkeen. Sillä on vedetty rakkaudenhuumat, stressit, sydänsurut ja v*tutukset läpi kerta toisen jälkeen. Sali on minun terapiaa, latausta, minun boostia.


Uskon myös siihen, että ihmiset voivat erittää endofiinejä eri tavalla. Toiset saavat niitä enemmän urheilusta kuin toiset. Kannattaa aina myös muistaa, että aloittaminen on se hankalin juttu. Kun liikunnasta tulee säännöllistä, siitä onkin vaikea luopua.








Tiedän myös sen ettei tässä lajissa edes "vahvoilla" ole varaa löysäilyyn. Se hetki kun olet huipulla, ei jatku ikuisesti vaikka olet kuinka kovan työn tehnyt kiivetessäsi sinne. Ja varsinkin jos haluaa parantaa omaa suoritustaan, rakentaa kehoaan tiettyyn suuntaan, ei treenejä jätetä väliin, eikä yksikään toisto jää tekemättä. 


Joskus mietin aiheuttaako addiktioni saliin ja urheiluun minulle erakoitumista. Toisaalta rakastan myös omaa itsenäisyyttäni ja sen olen ymmärtänyt että elämäni jakamaan tarvitsen toisen samanlaisen urheiluhullun kuin minä itse. Ja mielellään myös ihan urheilijan. 






Semmoisen ihmisen, joka ymmärtää mitä on kun on intohimo ja palo tehdä tätä koko sydämellään.  Olen joskus yrittänyt parisuhdetta ihmisen kanssa, jolla ei ole mitään intoa liikkua ja pakko sanoa, että eihän se vain toiminut. En myöskään halua olla muuttamassa sohvaperunaa urheilijaksi, sillä mielestäni motivaatio liikkumiseen pitää tulla ihmiseltä itseltään. 






Kotoa löytyy kyllä reipas lenkkikaveri! <3 


Mukavaa loppuviikkoa ja muistakaa liikkua! 




-Mira-


maanantai 12. lokakuuta 2015

NFE, JeeJeeJee!!!




Mahtava fitnessviikonloppu Lahdessa takana. Ihan huipputaso kyllä Suomessa ja joka lajissa! Ja on se vaan hienoa, että myös suomessa nähdään prokisoja! Prokilpailijat olivat kyllä niin upeita, ei voi sanoin kuvata! Varsinkin kun kehonrakentajat kävelivät lavalle, meinasi silmät pudota päästä! ;)




    Tämän miehen rinnalla tunsi kyllä itsensä pieneksi; IFBB Pro Body Builder William Bonac. Ihanan hyväntuulinen mies oli kyllä jo aamupalalta alkaen! :D 



No, kyllähän näitä pro kisaajia oli ehtinyt nähdä jo aiemmin, suurin osa nimittäin asui samassa hotellissa kuin minä ja ystäväni Riina. Siinä oli siis jo aamupalalla aikaa hieman kisaajia silmäillä ja huh, hyvältähän ne näytti!! Myös messuilla oli mahdollisuus heihin törmätä, jutella sekä pyytää yhteiskuvaa. Sehän piti tietenkin itsekin tehdä, mutta valitettavasti eräs urheilija, jonka kanssa olisin yhteiskuvaan halunut, ehti kadota ennen kuin sain tilaisuuden... Noh, ehkä joku toinen kerta sitten. Jatkossa pitää ottaa tarkemmin selvää aikatauluista, missä, mitä, kuka on, ettei missaa mitään!! :D 





    Ihanan pirteä IFBB Pro Bikini Nathalia Melo.


Messut näyttivät hyvältä, mutta no, myönnetään se, että onhan ne aika pienet jos verrataan isoihin fitness expoihin, joita tuolla maailmalla pidetään. Tavallaan harmi, sillä uskon, että Lahden messukeskus tilana on hieman rajoittava tekijä sille, ettei tapahtuma pysty laajenemaan tarpeeksi. Itse en ole päässyt maailmalle fitness messuille, mutta muille eri alan messuille kylläkin ja tiedän mikä ero on jo sillä, että lähtee muualle Pohjoismaihin. No toivotaan, että tästä kehitytään. 



    Nathalian signeeraama fanikortti antaa motivaatiota omaan tekemiseen.




Se mitä toivoisin eniten, olisi ihmisten innokkaampi mukaan lähteminen. Että kaikkia kilpailijoita kannustettaisiin ja aploodit annettaisiin kaikille, osanottajan kotimaasta tai muista seikoista riippumatta. Tuntui välillä hieman oudolta, kun kannustuksia ei kuulunut ja meidän pieni joukko oli ainoa joka taputti, esimerkiksi alkukilpailuissa. Sitä heittäytymistä vain enemmän peliin yleisössäkin, kiitos! 





Mutta kyllä se kisojen aktiivinen seuraaminen, kilpailijoiden kannustaminen sekä messuilla kiertely vain ihan työstä käy!! Sitä oli aivan poikki kun kotiin pääsi, kädetkin täynnä kasseja, koska jotenkin oudosti ne vain lisääntyivät tuolla! 


Myönnettäköön myös se, että kyllä siinä hieman pelko kurkkuun nousee, kun oman sarjan line upia katseli. Että minun pitäisi noin upeille jatkossa pärjätä, huh?!? Alan helposti epäilemään itseäni, mutta nyt kun olen saanut päivän taas asioita mietiskellä, tulee taas se fiilis, että taistelutahto nostaa päätään. Eli minä ja ainoastaan minä olen se ihminen joka päättää mihin tähtään ja mitä haluan. Ja nyt vain kovaa, systemaattista sekä pitkäjänteistä työtä, niin eiköhän minussakin se kehitys joskus näy. 






    Ehkä ensin on parasta nyt vain uskoa itseensä, sitten voi todistaa epäilijöille heidän olleen väärässä!!! 


Ihana oli kuitenkin palata kotiin ja hakea Sonja kainaloon hoitopaikasta! Väsyneenä vielä pyykkiä koneeseen ja heti unille! 

Nyt onkin uusi viikko alkanut ja kevyttä treeniviikkoa vietetään! Tsemppiä kaikille ja jokainen kisaaja joka lavalle nousi; muistakaa, olette kaikki voittajia!


-Mira-

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

"Saa sanoa jos tarkoittaa!"




Viikonloppuna tuli todellakin relattua, naurettua ja ennen kaikkea hieman purettua tunteita. Olen huomannut itsessäni piirteen, jos itselläni on vähän huono fiilis, tuon esille helpommin negatiivisia asioita. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta toisaalta ymmärrän, että välillä vaan tarvitsee päästää hieman hyöryjä ulos ja sanoa asiat juuri niinkuin sylki ne suuhun tuo. Koen myös, jos liikaa viettää aikaa itsekseen, asiat purkaantuvat niin sanotusti väärin ja erittäin kärkkäästi ulos. Jotenkin kaikki sanomatta jääneet asiat patoutuu ja tulee paljon isompina sitten ulos kuin on tarkoitus.


OIKEIDEN ystävien kanssa vietetty aika on ihanaa, sillä heidän kanssaan saa olla tukka pystyssä, rennoissa kotivaatteissa ja välillä vähän purnatakin. Olen melkoisen positiivinen ihminen, mutta välillä minunkin tekee mieli purnata jostain ja hyvät ystävät ymmärtävät, etten ole pahansuopa vaikka joskus sanonkin jonkun poikkinaisen sanan. Kummasti se helpottaa, kun voi sanoa asioita ääneen. Eräs ystäväni aina vitsailikin, että "äiti on opettanut, että saa sanoa jos tarkoittaa" ja haistan itse kyllä tuossa lauseessa sellaista hyvänmielistä ironiaa, kun se sanotaan silloin jos purnataan jotain.








Viikonloppu siis sujui mukavasti Eveliinan ja Minnan luona. Minna oli perjantaina Blog Awardseissa joten röhnötin Eveliinan kanssa ihan sohvalla ja Sonja sylissä. Se chihu jos mikä on terapiaa ja ihana pieni sylikoira. Syksyssä on myös jotain omaa ihanaa taikaa, kun voi laittaa kynttilöitä palamaan ja ihan hyvällä omallatunnolla rauhoittua kotiin sekä rentoutua.







Lauantaina Minna leipoi iloksemme maukkaita korvapuusteja ja minä lenkkeilin Sonjan kanssa pitkän lenkin ympäri Töölönlahtea sekä lähimaastossa. Oli ihana ilma ja sain unelmoida mitä minä tekisin jos minulla olisi miljoona, kun kiertelin lähialueen hienosti noussuttaa uutta asuinkorttelia. Harmi kun olen niin huono kuvaamaan mitään, pitäisi varmaan hommata parempi puhelin, jotta kuvia tulisi otettua reilummin. Toisaalta, välillä ihmiset ovat kännykät kourassa kuvaamassa jokaista asiaa mitä eteen sattuu ja siinä samalla jää jotain muuta hienoa näkemättä. Ja ennen kaikkea tuntematta.


Sunnuntai aamuna olikin sitten se, mitä tällä viikolla eniten jännitin; nimittäin valmentajan kanssa jalkatreeni Töölö Gymillä. Todella hyvin meni ja täytyy sanoa, että valmentajallani Aikkulla on jotenkin sellainen minua rauhoittava vaikutus kun me tapaamme. Saatan tässä välillä stressata kuntoani ja (mielestäni olematonta) kehitystäni ja sitten kun näen Aikkua tajuan, että mikä on se olennainen mihin minun pitää keskittyä. Aikku saa minut myös huomaamaan asioita missä olen hyvä, joten motivaatio kasvaa aina näiden meidän tapaamisien jälkeen.



Kukaan ei ole täydellinen ja itsestään tykkääminenkin on välillä taitolaji.



Jalkatreeni on ihan lempparini ja uskon että jatkossa saan taas enemmän siitä irti sekä kehitystä tuonne hanuriin ja takareisiin, mitä eniten tarvitsenkin. Etureidet ottaa kivasti treeniä vastaan, mutta fysiikan tasaisuuden nimissä, kehitystä pitää tapahtua muuallakin! Uusi treeniohjelma taskussa oli mukava lähteä salilta vielä Minnan ja Eveliinan luo saunomaan.


Kaikin puolin tosi mukava ja rento viikonloppu, tämmöisiä lisää. Ehkä seuraavalla kerralla vaikka vähän jotain aktiviteettiä, yhteistreeniä, koiralenkkejä tms. mutta kyllä tämä relaaminenkin tuli ihan tarpeeseen!

Kiitos asianosaisille, olette <3 Mahtavaa tulevaa viikkoa!


-Mira-

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Pikku nallukka sairastaa



Viikonlopusta tulikin vähän erilainen, kun jouduin viemään pikku chihuni Sonjan eläinlääkäriin. Ja tietenkin tämän piti sattua sunnuntaina, jolloin se lysti on kalleimmillaan. Mutta no, pääasia, että koirani voi hyvin ja on kunnossa.







Mistään sen vakavammasta ei onneksi ollut kyse, mutta kyllä siinä huomaa miten sydänsyrjällään sitä tuon pienen otuksen vuoksi on. Reppana sai antibiootit ja kipulääkettä, eikä se eläinlääkärin vastaanotto mitään piknikkiä ollut. Kotilääkityksellä jatketaan sekä pitää tietenkin olla tuo lampunvarjostin kaulassa, jottei pääse itse nuolemaan tulehtunutta kohtaa.







Voin vain kuvitella, miltä tuntuisi jos kyse olisi oikeasta lapsesta, kun jo koirastani olen noin huolissani. Hysteeriseksi en kuitenkaan heittäytynyt, ei ole minun lajini... Mutta silti, onhan tuo nyt ihan pikkuinen reppana.



Tänään Sonja pääseekin työpaikalleni mukaan, tai joutuu, miten sen nyt ottaa. Eihän Sonja niin kovin hyvin vieraassa paikassa viihdy, mutta parempi se, että on siellä kuin pitkä päivä yksin kotona.



        Ihan paras lenkkikamu, Sonja tykkää myös juosta ja välillä tuntuu, että siinä jää toiseksi! :D




Joskus kelasin, että onko koiran hankkiminen se sinkkunaisen viimeinen epätoivonen teko saada itselleen edes jonkun tyylinen "perheenjäsen". Ehkä se on, mutta minä olen ainakin onnellinen siitä että tuon pikkuotuksen olen kotiini ja sydämeeni päästänyt. Niin paljon minua tuo koira piristää ja vaikka voi olla joskus huolta, vaivaa tai kuluja, on se kyllä sen arvoista. Mietin myös, miten kuvailisin koiraani ja pakko sanoa, että ensimmäisiä sanoja mitä tulee mieleen on reipas, iloinen, sosiaalinen ja lystikäs! Huomaan koirassani hassuja piirteitä, jotka piristävät joka päivä! 



Sonja on vaan <3





Mukavaa viikon jatkoa kaikille!



-Mira-



lauantai 26. syyskuuta 2015

Kun taistelutahto nostaa päätänsä



Ihminen on siitä jännä otus, että oikea vahvuus punnitaan vasta silloin kun kohdataan vastoinkäymisiä. On helppo hymyillä kun asiat rullaa eteenpäin kuin itsestään, mutta silloinpa ei paljon kasvumomenttia näy, ei henkistä ainakaan. Sitten kun ottaa vähän, niin sanotusti elämältä turpaan, aletaan katsomaan, onko luovuttaja ja lannistuja vai taistelija ja voittaja.


    Tässä vaiheessa voisi luovuttaa, mutta kannattaisiko se!?! EI!!! 




Joskus voi hetkellisesti lannistua, mutta mikään ei ole pahempaa kuin marttyyriksi heittäytyminen. "Nyyh, en pysty parempaan, en ansaitse enempää, voi minua." Voiko ihminen itselleen silloin huonompaa palvelusta tehdä!?! Sehän on kuin kutsuisi kurjuuden uudelleen kylään.


   Jokaisella on ne henkilökohtaiset hyvät   
   asiat jotka kannattaa pitää lähellä.
   Huonoille asioille kenkää! 


Olen nyt myös seurannut kilpasiskojen koitoksia karsinnoissa kohti SM-kisoja ja siellä näkee kellä on taistelutahtoa ja kellä ei. Ihailen heitä jotka Jyväskylän karsinnan jälkeen jatkavat juurikin näillä hetkillä Oulussa kohti unelmaa; paikka SM-kisoissa. Ei kannata luovuttaa, vaikka aluksi ehkä on lannistunut olo kun ei heti mennyt kaikki nappiin.


    Välillä tuntuu, ettei kehity yhtään. Kovempaa sitten vaan, jotta alkaa kehitystä näkymään! 


Tämä pätee myös moneen elämän alueeseen, kannattaa miettiä oletko valmis tekemään töitä unelmiesi eteen vai alistutko kohtaloosi ja otat mitä tulee vastaan. 


Itselleni on nyt noussut taistelutahto siitä että minä haluan vielä nousta kisalavalle niin että tunnen itse olevani parempi kuin viime kerralla. Haluan nähdä kehitykseni ja tehdä sen eteen kovasti töitä kuten tähänkin asti! Perkule, mä oon edes jossain hyvä ja se on treenaaminen. Joten keskityn nyt siihen, missä oon hyvä, enkä epäoleellisuuksiin.


    Jos edes jotain osaa, kannattaa jatkaa ja tehdä se täysillä! 



Eli muista vaatia myös itseltäsi muutakin kuin keskinkertaisuutta. Ja muista vaatia myös muilta, sillä se mitä olet, sitä houkutat. Kerro avoimesti mitä haluat, äläkä suostu ottamaan vähempää vastaan. Kenenkään ei tarvitse ottaa ns p*skaa niskaan toisilta, oli se sitten huonoa kohtelua, aliarviointia ammatillisesti tai saavutuksien osalta. Taistele siitä mitä haluat ja ansaitset, silloin ansaitset myös muiden kunnioituksen.



Taistelutahtoa viikonloppuunne!! 


-Mira-




sunnuntai 20. syyskuuta 2015

The best (of you) is yet to come?



Minulla on ollut viime aikoina jotenkin turhankin paljon aikaa ajatella asioita. Kaikkea olen pyöritellyt päässäni, mitä on tullut viime vuosien aikana tehtyä ja mitä jäänyt tekemättä. Ja niinhän se on, että eniten kaduttaa ne asiat, joita ei ole syystä tai toisesta uskaltanut tehdä.  Jotenkin Espanjasta paluu laukaisi päässäni tuhatmiljoona ajatusta ja täytyy sanoa, että on ollut jotenkin tosi hankalaa sopeutua takaisin omaan elämäänsä täällä Suomessa...





        Kaipuu maailmalle on kova...



Se päätös, että lähdin uudelleen pitkän pitkän tauon jälkeen kisaamaan bodyfitneksessä, on mielestäni edelleenkin ollut yksi elämäni parhaimpia. Ja omalla tavallaan myös huonoinpia. Sillä rahaa tämä harrastus vie ja todella paljon. Eikä siinä mitään jos olisi hyvät tulot, vaan kun ei ole, ja niistä vähistä rahoista sitten maksaa valmennukset, lisäravinteet, kisabikinit yksin eläjän budjetista. Kovasti tämä harrastus myös vaikuttaa pääkoppaan.



Olen myös kovasti pyöritellyt päässäni, että onko tässä mitään järkeä, sillä tuntuu, ettei mitään kehitystä tai edistystä tapahdu. En tiedä onko tämä omassa päässäni vai missä, mutta tuntuu vain, ettei lihasta tunnu tähän kroppaan tarttuvan millään. Läskiä nyt kylläkin, mistä en jaksa ottaa enempää stressiä. Tai näin ainakin yritän miettiä, vaikka totuus on se, että olisihan se hienoa jos omaisi lihaksikkaan ja lähes rasvattoman kropan ympäri vuoden. Huomaan, että tarvitsisin paljon enemmän kannustusta ja kehuja, mitä nyt tunnen saavani.




        Rimpula lavalla keväällä 2014 


Tiedän, että moni asia on minun omissa käsissäni ja sen vuoksi olenkin mietiskellyt myös omaa motivaatiotani. Tämän viikonlopun aikana olen myös ollut hieman huonovointinen, mikä ei ole millään tavalla ollut omiaan nostamaa fiiliksiä, mutta onpahan ollut pakko ottaa aikaa ja pysähtyä. Ja miettiä, mitä minä haluan. Elämältäni, kisaamiselta ja kaikelta.



Katselin noita viikonlopun karsintojen kuvia Jyväskylästä ja väistämättä tulee ajatus, ettei minusta tule ikinä niin upeaa ja lihaksikasta kilpailijaa kuin monet kilpasiskoni. Toisaalta se juurikin nostaa minulle sen taisteluhalun pintaan, että minä haluan itse nähdä itseni kehittyvän. Haluan tehdä kovasti töitä että kroppani saa lihasta, eli olen edelleen valmis treenaamaan kovaa, syömään hyvin ja pitämään huolta riittävästä levosta. Haluan myös parantaa esiintymistäni, hioa poseerauksia ja tuoda itsevarmuutta enemmän. Vaan se itsevarmuus onkin se kumma juttu... Ehkä se suurin ongelmani.




        Masters SM 2014




Saatan vaikuttaa hyvin itsevarmalta, mutta en sitä rehellisesti aina kuitenkaan ole. En ole oikein koskaan osannut arvostaa ulkoista olemustani, kai minua vaivaa se niin monen naisen syndrooma, että helposti ajattelen, etten riitä tai kelpaa, enkä ole koskaan tarpeeksi hyvä. Ja niinkuin hyvät kokemukset vahvistaa hyvää itsetuntoa, myös huonot kokemukset ovat heikentäneet huonoa itsetuntoa. Olen kuitenkin jo sen verran aikuinen, että yritän päästää irti ja mennä eteenpäin. Mutta kyllä se niin on, että jotkut asiat jättävät pitkälle jälkensä.









Mutta niin kai se on, ei pidä lannistua vaan jatkaa eteenpäin. Kovalla työllä ja päättäväisyydellä on kaikki ansaittava sekä olen myös oppinut sen, että enemmän saavuttaa, kun pistää kaikessa itsestään enemmän likoon. Uskaltaa olla sitä mitä on ja myös näyttää sen. Muiden puheet voi jättää omaan arvoonsa, ne puheet eivät kerro sinusta oikeasti mitään. Kannattaa pitää kannustavat ja hyvät ihmiset lähellä ja pyrkiä eroon niistä jotka lannistavat, niin tämän harrastuksen kuin yksityiselämänkin kannalta.








The best is yet to come...




Rentoa sunnuntaita kaikille!




-Mira-