Hiljaiseloako...?

Eipä ole tullut viime aikoina pahemmin blogia kirjoitettua! Elämässäni on nyt paljon meneillään kaikenlaista ja vaikka blogin puolella on hiljaista, ei kyllä muuten voi sanoa, että elämäni olisi käynyt tylsäksi. Ainut tylsä asia on nyt jo pitkään jatkunut flunssa. Kestoa tällä pirulaisella on kohta jo kaksi viikkoa ja alkaa pikkuhiljaa kyllä hajottamaan. Mutta, eiköhän tämä tästä, tämän viikonlopun olen täysin vuodelevossa ja jos ei maanantaina ole olo kohentunut, odottaa minua lääkärireissu. 

Sonja on ollut kainalokaverina nuhanenälle! <3 

Treenit ovat siis olleet koko tältä ajalta ihan tauolla, välissä vähän yritin käydä salilla heilumassa (hieman alta viikko sitten sunnuntaina) mutta aika nopeasti siinä huomasin, etten ole läheskään vielä parantunut. Aika heikossa hapessa on siis tämäkin kulunut viikko painettu menemään, mutta huh, selvisinpä tästäkin ja nyt saan onneksi levätä ihan kunnolla. Enpä muista kyllä koskaan näin sitkeää flunssaa vai onko se vain niin, että aika kultaa muistot?!? Kaikkia keinoja tässä olen kokeillut mm. sinkkiä, C- ja D-vitamiinia, mutta ei tunnu auttavan kuten aikaisemmin. No, nyt kun en enää joudu altistumaan allergialle, toivotaan kuitenkin, että tässä olisi sitten tämän talven ainut flunssa. 

Vähän olisi jo salille ikävä, mutta ei auta, pitää ensin parantua kunnolla! 

Tämä kuva jo varmaan 3 viikon takaa, niisk! 

Kipeänä ollessa pitäisi muistaa syödä erittäin terveellisesti, jotta kroppa saisi tarpeeksi energiaa taistellakseen pöpöjä vastaan sekä toipuakseen. Täytyy sanoa, että se on ollutkin tässä haasteellisinta, koska ruokahalu tuntuu hävinneen jonnekin, mikä on itselleni erittäin harvinaista. Oikeastaan näin tapahtuu vain jos on jotain todella hälyttävää tapahtunut tai jos olen todella, todella kipeänänä. Nyt siis vain yritän pakottaa itseni syömään ja täytyy vaikka tehdä sitten jotain smoothieta johon laittaa hyvän makuista proteiinijauhetta. Onneksi tilasin tuossa jonkun aikaa sitten Body Actionilta BioTechin kookoksen makuista protskua, se on kyllä aikamoista herkkua, joten sen avulla saa hieman skarpattua näiden syömisten kanssa.

Täytyy sanoa, että hyvää on! Ja mahtavan nopea toimitus oli kyllä Body Actionilla!

Mutta muuten elämä hymyilee. Pikkuhiljaa on alkanut näyttämään siltä, että alkaisi olla koko paletti elämässä kunnossa ja saisin vihdoin olla onnellinen. Ja siis sillä tavalla, että kaikki elämän osa-alueet ovat kuosissa. Ihan kaikkea en vielä halua kertoa mitä tässä on meneillään, mutta ihanan positiivisia asioita monellakin tapaa. Huh vihdoinkin, kaikkien vaikeuksien jälkeen. Tosin, vaikeuksista huolimatta, aina sitä on noustu jaloilleen ja taas se onni löydetty. Vaikeudet kyllä kasvattavat ja opettavat arvostamaan niitä hetkiä kun kaikki on hyvin. Ups and downs, sitähän se elämä meillä kaikilla on. 


Vaikka se niinkin on, että onni pitää löytää itsestään, kyllä se kovasti auttaa, jos elämän peruspilarit on kunnossa. Itse lasken tärkeiksi asioiksi hyvän parisuhteen, mielekkään työn, kivan kodin ja hyvät ystävyys- sekä perhesuhteet. Ne puolet kun on kunnossa pääsee jo pitkälle. Sitten se, miten paljon osaa nauttia niistä arjen onnen hetkistä, onkin jo hyvin paljon itsestään kiinni. On mahtavaa huomata, että kun ympäröi itsensä positiivisilla ihmisillä, omakin elämänlaatu tuntuu kohenevan. 

Pakkasetkin tässä jo helpottivat ja mikä parasta, selkeästi huomaan että kevättä kohti mennään. Ei ole pimeää jo heti iltapäivästä ja valon lisääntyminen tuo kivasti energiaa! Tosin tuo loska nyt ei kyllä houkuttele pätkääkään, mutta onneksi omistan kahdet kumisaappaat niin ei varpaat kastu tuolla, varsinkaan näin flunssaisena! Ehkä on tyhmää puhua keväästä tammikuun lopussa, mutta kyllä se siitä jo mielestäni alkaa, kun valoisuus lisääntyy! En malta odottaa että lumet lähtee ja pääsee tekemään juoksulenkkejä ulos! 

Kumisaappaat jalkaan, ehkä se pitää ajatella positiivisena asiana; lähestyvän kevään merkki! 

Eipä kai tässä muuta, kuin jatketaan lepoa ja hömppäsarjojen tuijottelua siinä sivussa! Pitäkää itsestänne sekä rakkaistanne huolta ja villasukat jalkaan, ettei vilustu!! ;)



Onko sinulla jotain hyviä vinkkejä millä selättää flunssa?!?  



-Mira-

Salailun loppu

Tämän blogipostauksen aihe on minulle äärimmäisen henkilökohtainen ja ehkä myös hieman arka. En kuitenkaan kirjoita tätä sen vuoksi, että saisin sääliä tai sympatiaa. Kirjoitan tämän sen vuoksi, että jos tämä kirjoitus auttaa ketään samanlaisessa tilanteessa olevaa tai ollutta, tai jopa ehkäisee samankaltaiseen tilanteeseen joutumista, olen silloin saavuttanut sen mitä toivonkin. Haluan myös kertoa, että pahoistakin kokemuksista selviää ja pääsee yli, kunhan vain muistaa olla itselleen armollinen, ei syyllistä itseään sekä ennen kaikkea; uskaltaa puhua. Itse salasin tapahtunutta monta vuotta ennen kuin uskalsin kertoa kenellekään mitään. Vasta sen jälkeen, kun aloin puhumaan asioista, ymmärsin, ettei vika ollutkaan minussa, vaan ihmisessä joka minua satutti.

Kaikki alkoi varmaan oikeastaan jo siitä ajasta kun olin yläasteella. En koskaan ollut mikään suosittu tyttö ja olin myös hieman koulukiusattu. En pahasti, mutta kuitenkin. Kiusaajina toimivat muutamat minua ylemmällä luokilla olevat tytöt. Se oli sellaista huorittelua, tönimistä, haukkumista ja yhden näistä tyttöjen isoveljellä oli tapana räkiä päälleni, jos hän tuli vastaan kadulla tai koulun käytävillä. Kiusaaminen helpottui vasta kun yksi näistä tytöistä lopetti yläasteen ollessaan jo sen verran vanhempi. 

Tunsin kuitenkin aina hieman alemmuskopleksia, ei ollut hienoja merkkivaatteita, enkä saanut kutsuja kotibileisiin. Minulla oli kyllä hyviä ystäviä sekä rakas siskoni rinnallani, mutta sen ikäisenä muiden hyväksyntä oli jotenkin äärimmäisen tärkeää. Enkä koskaan saanut niitä poikia poikaystäviksi, joista pidin. Olin kuitenkin aika rohkea ja tein aloitteita, vaikka useasti tulinkin torjutuksi. Taisin tavata 14-vuotiaana ensimmäisen "poikaystäväni" joka oli vähän kauempaa eikä käynnyt samaa koulua. Ihana ihminen ja vielä tänäkin päivänä ihmettelen, mikä minulle oikein tuli kun en sitten halunnutkaan tätä poikaa tapailla. Mutta toisaalta, näin jälkikäteen; minähän olin silloin ihan lapsi! Ei siinä iässä tarvitsekaan vielä seurustella. 

Ollessani 16-vuotias tuli liikuttua paljon kaupungilla viikonloppuisin. Se oli sellaista outoa pyörimistä ostoskeskuksissa ja hengailua. Mihin ihmeeseen sitä aikaa oikein kulutimme, sitä en pysty enää käsittämään. Tuolloin myös tapasin tulevan poikaystäväni. Olin kiinnittänyt häneen huomiota jo aikaisemmin, sillä hän oli niitä jotka näyttivät olevan jotenkin cool; iso, itsestään isoa ääntä pitävä poikaporukka, suosittuja ja hyvännäköisiä kaikki. Tai näin ainakin silloin ajattelin. Ja mikä itsetunnon kohottaja se olikaan, kun vihdoin joku josta tykkäsin, tykkäsi myös minusta! Tai ainakin osoitti kiinnostustaan. Ajattelin, ettei meistä mitään paria ole tulossa, etten ikinä kelpaa, mutta sainpahan hänen huomionsa edes yhtenä iltana. 

Kuinka ollakaan, hänen kiinnostuksensa ei loppunut tuohon yhteen iltaan. Jo ensimmäisenä iltana kuitenkin huomasin, että hänessä oli hieman erikoisia piirteitä, mutta teinitytön ihastuksen voimalla sivuutin asiat täysin. Huomasin, että hän saattoi olla erittäin kärkäs ja saattoi arvostella esimerkiksi vaatteitani todella suorasukaisesti. Mutta tämä ei minua estänyt, vaan halusin tavata tuota poikaa jatkossakin. Ja näin myös tein. 

Eräänä viikonloppuna olin viettämässä iltaa hänen kotona, hänen vanhempien ollessa muualla. Olin sopinut äitini kanssa, että hän tulee hakemaan minut tiettyyn kellon aikaan ja saan autokyydin kotiin. Kun tein lähtöä, hän ei päästänytkään minua lähtemään. Hän kielsi etten saisi poistua asunnosta ja kun kielloista huolimatta yritin lähteä, hän hyökkäsi kimppuuni, kaatoi eteisen lattialle, eikä päästänyt minua asunnosta ulos. Minua pelotti ja pyysin, että saisin lähteä. En halunnut huolestuttaa äitiäni, joka jo odotti minua, eikä tuolloin ollut kännykkää, jolla ilmoittaa etten pääsekään tulemaan. 

Itkin ja rukoilin, että saisin mennä, mutta hän ei ottanut kuuleviin korviini pyyntöjäni. Olin häntä pienikokoisempi, joten minulla ei ollut vastusta hänen fyysiselle voimalle. Tilanne päättyi siihen, kun hänen ystävänsä tuli sisälle laina-avaimilla ja näki minut eteisen lattialla makaamassa, poikaystävä päälläni. Ystävä katsoi tilannetta kummastuneena, mutta ei missään vaiheessa tajunnut, mitä oikeasti oli meneillään. Hän luuli, että kyseessä on vain jotain meidän välistä pelleilyä. Minä sain kerättyä itseni ja juoksin ovesta ulos, myöhässä paikalle missä äitini, siskoni sekä ystäväni jo odotteli. En kertonut heille mitään mitä juuri oli tapahtunut ja teeskentelin kaiken olevan hyvin. 

Tuon tapahtuneen jälkeen hän pyyteli anteeksi. Syytti humalatilaansa ja sanoi että ei tekisi ikinä mitään sellaista. En varmaan edes kovin paljoa anteeksipyyntöjä vaatinut, halusin vain niin kovasti saada hyväksyntää ja rakkautta joltakulta. Joten jatkoimme tapailua kuin mitään ei olisi sattunutkaan. 

Minulla oli varmaan kova kiire aikuistua, luulin jo tietäväni kaikesta kaiken, olinhan jo täyttänyt 17 vuotta. Koska olin jossain vaiheessa jo lopettanut yläasteen ja opiskelin kauppiksessa, päädyimme ratkaisuun, että muutan samaan kaupunkiin ja asuntoon hänen kanssaan. Vanhempien varoittelusta en välittänyt ja jos he olisivat asettuneet poikkiteloin, olisin varmaan lähtenyt silti. Hän asui vanhempiensa kanssa samassa kerrostaloasunnossa, jossa hänen asuntonsa oli oma erillinen yksiö. Hänen vanhempansa olivat harvoin edes omassa kotonaan, joten käytännössä vietimme aikaa heidän asunnossa keskenämme tai ystäviemme kanssa. Sinne minä kannoin tavarani ja ajattelin, että kaikki vielä muuttuu hyväksi, kunhan hän ymmärtää, että olen oikeasti sitoutunut häneen. Vähänpä minä tiesin.

Aluksi kaikki olikin ihan hyvin. Ajattelin, että alun tapahtumat olikin vain liioittelua päässäni ja että minun on vaikea ottaa vastaan kritiikkiä. Sitten tilanne alkoi muuttumaan huonompaan suuntaan. Kaikki alkoi ensin pienistä, ehkä jopa aluksi hieman huvittavista jutuista. Hän saattoi sanoa, ettei lähde kanssani ulos, jos en vaihda jotain tiettyä vaatekappaletta hänen pyynnöstään johonkin toiseen, ennen kuin astuisin ovesta ulos. Tänä päivänä ymmärrän, että luultavasti hän testasi kuinka tottelevainen olin ja osasi manipuloida minua erittäin hyvin. 

Hänen käytöksensä muuttui koko ajan vain hallitsevammaksi. Ja minä tottelin, sillä en halunnut suututtaa häntä turhista pikkuasioista. Hän oli myös erittäin mustasukkainen minusta. En saanut meikata, en värjätä hiuksiani ja minun piti pukeutua tietyllä tavalla. Hän nolasi minut toistuvasti ystäviemme edessä. Hän haukkui milloin mistäkin, milloin olin ruma, milloin lihava, milloin minulla oli rumat ja epäsopivat vaateet. Tein kaiken kuten hän halusi ja ahdistus kasvoi sisälläni koko ajan. Minua pelotti, olin hämilläni enkä enää edes tiennyt millainen normaali parisuhde pitäisi olla. 

Aluksi suostuin lähestulkoon kaikkeen. En tiennyt mikä oli oikein, mikä väärin ja yritin vain kaikin mahdollisin tavoin miellyttää häntä. Olin erittäin kokematon myös seksuaalisesti, enkä tiennyt mikä on normaalia kanssakäymistä parisuhteessa tässäkään suhteessa. Jossain vaiheessa oma tahtoni alkoi kuitenkin nousta pintaan. Aloin sanomaan vastaan, lopetin teeskentelyn, lakkasin miellyttämästä. Tämähän ei tietenkään ollut hänen mieleen. 

Aloin myös kieltäytymään seksistä, en halunnut häntä. Tästä tilanne alkoi pahentumaan. Sanaa "ei" hän ei ymmärtänyt ja jos en halunnut seksiä, hän otti sen väkisin. Tuosta alkoi myös fyysinen pahoinpitely; lyöminen, hiuksista vetäminen, seinään heittely. Hän ei ikinä lyönnyt minua kasvoihin, ei tietenkään ettei jäisi näkyviä jälkiä. Hän löi minua ympäri kehoa ja useasti vatsaan, koska tiesi tämän vievän minulta toimintakyvyn hetkeksi täysin. Minua pelotti, halusin suhteesta pois, mutten edes tiedä, mikä minua esti lähtemästä. Kai minä luulin, että rakastin häntä.

Hän käytti erittäin reilusti myös alkoholia ja samalla kun minun tahtoni alkoi nousta, tilanteet alkoivat eskaloitumaan. Monta kertaa juoksin häntä asunnostamme ulos karkuun, keho täynnä mustelmia ja ajattelin etten koskaan palaisi takaisin. Kuitenkin aina palasin. Vielä tänäkään päivänä en tiedä miksi. Ehkä olin jo niin alistunut ja uskoin hänen väitteitään siitä, ettei kukaan ikinä voisi rakastaa minua, koska olin niin huono ihminen. En ikinä kelpaisi kellekään, eikä kukaan koskaan rakastaisi minua, nämä asiat hän muisti sanoa minulle monta kertaa.

Kauppiksen toisena vuonna sain mahdollisuuden lähteä lyhytkestoiseen oppilaisvaihtoon Tanskaan. Kysyin häneltä lupaa ja yllätyksekseni hän suostui heti. Ihmettelin tätä, mutta siinä vaiheessa en välittänyt. Myöhemmin kuulin, että tuon matkani aikana hän oli pettänyt minua. Reissussa minulle tuli tunne, että minulla on vapaus tehdä asioita itse ja olin onnellinen. Vaihdossa ollessani hän soitteli minulle puheluita, joissa haukkui minua itsekkääksi huoraksi, joka on lähtenyt Suomesta vain jättääkseen hänet yksin jotta pääsen panemaan muita miehiä. Tuon matkan aikana kaikki kuitenkin muuttui. Tiesin, kun tulen Suomeen, haluan päättää suhteen ja jostain sain kuin sainkin voimia sekä uskallusta tehdä päätökseni. Olin lakannut pelkäämästä.

Kun palasin Suomeen tilanne oli kuta kuinkin normaali. Yllätyksekseni hän ei sen enempää minulle kiukutellut tai syyllistänyt minua, joten avasin keskustelun siitä mahdollisuudesta että eroaisimme. Hän suuttui aivan silmittömästä ja kävi käsiksi minuun. Sanoi, etten tule koskaan pääsemään hänestä eroon, hän ei sallisi sitä. Haukkui että olin käynnyt huoraamassa Tanskassa ja nyt haluan sen vuoksi erota hänestä. 

Kun hän sanoi minulle täysin kylmästi, että ennemmin näkee minut kuolleena kuin antaa minun lähteä, tajusin, että minun täytyy päästä asunnosta ulos ja mahdollisimman pian. Yritin päästä ulko-ovelle, mutta hän sai minut kiinni ja paiskasi seinään, mistä tipahdin lattialle. Itkin ja huusin, että hänen täytyy päästää minut lähtemään. Hän vastasi, ettei päästäisi minua koskaan, tarttui painavaan kirjahyllyyn ja tajusin, että hän aikoo kaataa hyllyn päälleni. Siinä vaiheessa pelkäsin todella paljon, että nyt minä kuolen tai ainakin loukkaannun vakavasti. Kun hylly alkoi kaatumaan, kaikki tavarat tippuivat päälleni ja minä yritin ryömiä jonnekin turvaan. Tuntuu, että vielä tänäkin päivänä näen tuon kaiken hidastettuna silmissäni ja siinä tilanteessa vain mietin, ettei näin voi tapahtua. Ettei elämä vain voi mennä näin! 

Mutta joku suojelusenkeli minulla oli. Hyllyn kulma osui vaatekaappiin ja pysähtyi siihen, eikä rojahtanutkaan päälleni. Kaikki tämä tapahtui sekunneissa ja siinä vaiheessa minä pääsin ryömimään karkuun, juoksin ovelle ja sieltä turvaan rappukäytävään. Ehdin nappata mukaani kengät, mutta siitä huolimatta juoksinkin rappusia ylöspäin. Piiloudun ullakkokerrokseen ja jäin sinne odottamaan. Kuulin kuinka hän tuli rappukäytävään ja lähti juoksemaan alaspäin luulen minun menneen ulos, kuten olin tehnyt useita kertoja aiemmin. Siellä rappukäytävässä minä olin piilossa monta tuntia, kunnes hänen isoveljensä löysi minut sieltä tärisevänä ja itkevänä, täysin shokkitilassa. 

Seuraavana päivänä muutin pois.

Olin viettänyt melkein 2 vuotta tuossa helvetissä ja hieman ennen 18-vuotis syntymäpäivääni pääsin irti. Muutin takaisin vanhempieni luo lapsuuden kotiini. Sinä päivänä kun muutin, murruin täysin ja romahdin itkemään maahan kotitaloni edessä. Vanhemmat ihmettelivät voimakasta reaktiota ja isäni lohdutti, ettei poikien perään kannata itkeä. Silloin kerroin, etten itke eron vuoksi, vaan siitä helpotuksestä, että se helvetti on ohi. Koskaan en heille sen enempää tapahtuneesta kertonut, en halunnut, että he joutuisivat kuulemaan mitä minä olin joutunut kärsimään. Eron jälkeen muutin kaiken itsessäni; hiukseni, pukeutumiseni ja aloin taas meikata. Tuntui siltä, että sain taas hengittää, sain olla vapaasti oma itseni.

Pian eromme jälkeen hän pyysi minua monta kertaa takaisin, kirjoitti sydäntä särkeviä kirjeitä minulle, kävi työpaikallani. Eräällä kerralla kun hän tuli taas työpaikalleni, kielsin hänen enää koskaan tulemasta sinne tai pyytäsin vartioiden heittämään hänet ulos. Ilmoitin myös, että jos hän joku päivä kävelee kadulla vastaan, vaihdan kadun puolta ja minulle hän on täysin tuntematon ihminen. Myöhemmin eromme jälkeen kuulin, että hän oli purrut entistä tyttöystäväänsä kasvoihin niin, että tytöllä oli ollut hampaanjäljet molemmissa poskissa. Hän myös kutsui tyttöä Rekuksi, koska Rekku oli koiran nimi, eikä naiset ole mitään muuta kuin koiran arvoisia hänelle. Voin sanoa, että vihasin häntä pitkään, viha antoi omalla tavallaan voimia toipua. Mutta vihastakin pitää päästää irti jottei katkeroidu.

Kaiken tuon tapahtuneen pidin pitkään täysin omana tietona ja kaiken sen tuskan sisälläni. Salasin läheisiltäni kaiken. En uskaltanut puhua, syytin tapahtuneesta paljon itseäni. Miksi annoin sen kaiken tapahtua, miksi olin aluksi niin suostuvainen kaikkeen, oma vikani. Taisin olla jo 23-vuotias, kun ensimmäisen kerran avauduin tapahtuneesta. Ensin hieman haparoiden ja vihjaillen, sitten kertomalla jo paljon enemmän. Tosin, en ole vielä tänäkään päivänä näin yksityiskohtaisesti kenellekään asioista kertonut. Ja vaikka olen päässyt jo tästä kaikesta yli, täytyy myöntää, että nyt kun tätä kirjoitin, kyyneleet silmissä sen joutui tekemään. Vieläkin tämän läpikäyminen tuntuu aika rankalta.

Kuitenkin siinä vaiheessa kun aloin puhumaan, aloin myös toipumaan. Alon ymmärtämään, ettei tapahtunut ollutkaan minun vikani. Aloin ymmärtämään, että patoamalla kaiken sisälleni, en tule koskaan pääsemään asian yli. Ihan kaikkea tapahtunutta en tässäkään erittele, vain jäävuoren huipun. Enkä edes halua kaikkea muistella, aika on parantanut haavat.

Tämän miehen elämästä en nykyisin tiedä paljoakaan. Hänen isoveljeään näin tässä parisen vuotta sitten aivan sattumalta ja suhteemme tuli puheeksi, vaikka siitä onkin kulunut jo parikymmentä vuotta. Hän pyysi anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt kuinka paha tilanne oli ollut. Kysyi olinko joutunut kuinka pahan väkivallan kohteeksi. En pystynyt kertomaan koko totuutta, sillä jotenkin tuntui pahalta, että miehen äiti sekä veli saisivat tietää tästä kaikesta. Tosin, varmasti he jo tiesivätkin. Tuntui oudolta kuulla, kun toinen sanoi tietävänsä veljensä olevan paha ihminen. Ja kantavan myös osittain syyllisyyttä siitä mitä minulle tapahtui. 

Sain kuulla, että tällä miehellä meni ainakin tuolloin erittäin huonosti. En tällä hetkellä tiedä, onko hän enää edes elossa. Jo silloin kun hän oli nuori, hänen päihteiden käyttönsä oli hälyyttävää ja aikaa myötä alkoholiongelmasta oli tullut huumeongelma. Hetkellinen ajatukseni oli, että karma on hoitanut tehtävänsä, mutta seuraava ajatus oli sääli. Huomasin, että olen päästänyt irti, enkä katkeroitunut, sillä en halua edes hänelle mitään pahaa. Lähinnä myös sen vuoksi, että hänen äitinsä, josta pidin äärettömän paljon, siitä joutuu eniten kärsimään. 

Ei elämä tämänkään jälkeen ole aina mennyt kuin elokuvissa. On tullut haavereita ja kolhuja, sellaista elämä on. Minulle kolhuja on tullut aika paljonkin ja välillä mietinkin miksi. Ehkä sen vuoksi, etten edelleenkään pelkää elää. Haluan elää täysillä, tuntea, rakastua, heittäytyä. Enkä edelleenkään ole menettänyt uskoani ihmisten hyvyyteen, tosin nykyisin osaan jo hieman valikoida keiden luotan olevan hyviä ihmisiä. 

Uskon siihen, että myös hyville ihmisille tapahtuu joskus pahoja asioita. Mutta myös siihen, että jossain vaiheessa jokainen saa sen onnen minkä ansaitsee ja hyville ihmisille tapahtuu myös hyviä asioita. Uskon myös siihen, että kun tapaa oikean ihmisen, haavat paranevat viimeistään silloin. Niinhän sitä sanotaa; ei rakkaus satuta, vaan se että rakastuu väärään ihmiseen. 

Uskon että tämä tapahtuma on muokannut minua hyvinkin paljon ihmisenä. Ja oikeastaan nimenomaan se, miten olen käsitellyt tämän. Toipuminen vei pitkän ajan, mutta nyt voin rehellisesti sanoa, että olen päässyt tapahtuneesta yli. Olen ihan normaali sekä tervejärkinen ihminen, joka uskaltaa luottaa ihmisiin ja heidän hyvyyteen. En ole katkeroitunut, sillä jos ihminen katkeroituu ja kantaa sisällään vihaa toista kohtaan, tekee itselleen oman elämänsä vain hankalammaksi. 

Toivon kuitenkin, ettei kenenkään tarvitse käydä läpi sitä mitä minä olen kokenut. Varsinkin nuorena ihminen on kovin haavoittuvainen sekä hauras, eikä se aina mene niin, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Joskus se mikä ei tapa, saattaa haavoittaa niin syvästi, että ihminen kuolee sisältä, eikä pysty enää toipumaan. 

Toivon myös, että jokainen ymmärtää, ettei kenelläkään ole oikeutta sanella ihmiselle mitä tämä tekee elämällään, ajallaan tai kehollaan. Eikä kenelläkään ole oikeutta viedä toiselta tämän itsemäärämisoikeutta. Sellaisesta tilanteesta pitää päästä mahdollisimman pian pois. Kannattaa pyytää apua vaikka ulkopuoliselta taholta. Sellainen parisuhde, mikä kahlitsee, hallitsee ja satuttaa, ei ole terve millään tavalla. Vaikka kuinka tuntuu raskaalta, mikään ei ole parempi ratkaisu, kuin kerätä voimansa ja lähteä. Ja se kannattaa tehdä ennen kuin on liian myöhäistä. 

Kiitos kun jaksoit lukea tarinani loppuun saakka! Muista jos sinulla on vastaavanlainen tilanne, uskalla luottaa läheisiin ja pyytää apua. Tai jos epäilet läheisesi olevan väkivaltaisessa parisuhteessa, puutu tilanteeseen ja auta. Kenenkään ei pitäisi kohdata tälläisiä asioita yksin. <3 

-Mira-

PS. kirjoitin aiemmassa blogipostauksessani että minua on satutettu ehkä pahemmin kuin koskaan ennen. Varmaan sanomattakin selvää, että näitä asioita ei voi verrata toisiinsa. Sydän voi särkyä monella tapaa; tavallaan vaikeampaa se on silloin, kun sen särkee ihminen jota rakastaa, eikä silloin kun sen särkee ihminen, jota jo vihaa. Rakkaudella on kuitenkin myös se uskomaton voima ymmärtää toista ja antaa anteeksi. Me kaikki teemme virheitä, kyse on myös siitä, miten virheidensä jälkeen toimii. Voin sanoa, että olen tällä hetkellä löytänyt jotain niin ainutlaatuista, että aion pitää tästä rakkaudesta huolta. Sillä niinhän se on, hyvän ihmisen kun tapaa, siitä kannattaa pitää kiinni.   <3 

Tiimipäivä Vantaalla

Tiimimme vietti Vantaalla tiimipäivää loppiaispäivän kunniaksi keskiviikkona. Paikkana oli Power Fit Vantaa, iso avara sali, jossa hienona yksityiskohtana oli upeat supersankarit maalattuna seinille. Itse en jäännyt tällä kertaa Power Fitille treenaamaan, vaikka siihen olisi kyllä ollut mahdollisuus. Harmi sinäänsä, Power Fit näytti todella hyvältä salilta, mutta "kotisali" treenikaverin kanssa houkutteli sitten enemmän... Tai sitten se oli se treenikaveri, mikä houkutteli... ;) 

Hämähäkkimies ja taka-alalla Thor, josta en valitettavasti napannut kuvaa... 

Ja mestoilta löytyi muunmuassa myös Hulk!

Kävimme läpi tiimin asioita, kisasuunnitelmia ja tulevia kuvioita sekä harjoittelimme myös poseerauksia. Itselläni on kovasti tekemistä saada poseeraukset nappiin, kaikenmaailman kremppaa kun kropasta löytyy. Lonkat ja alaselkä nyt pahimpina. Täytyy jatkossakin siis keskittyä liikkuvuusharjoitteluun enemmän. Ja minulle tekisi varmasti hyvää käydä tanssitunneilla, katsotaan nyt jos sellaiseen saisin panostettua ajan kanssa. :) Uusien tulevien työkuvioiden kautta se voisikin olla hyvin helposti mahdollista. 


Oli erittäin mukava nähdä tiimikavereita, sillä aikasempiin tiimitapaamisiin en ole valitettavasti päässyt. Nyt uusi tapaaminen sovittiinkin hyvissä ajoin, joten voi jo varata kalenteriin vapaaksi tuon päivän. Pääosin tiimi koostuu body fitness kisaajista, mutta myös muutama bikinissä kisaava tyttö on joukossa. Parasta on se, että tiimillä on erittäin hyvä ja kannustava yhteishenki. 

Matka paikanpäälle ei sujunnutkaan ihan kivuttomasti, sillä vaikka reittioppaasta tarkistin että kulkeehan bussit pyhäpäivänä, niin vain kävi, että se bussi millä minun piti päästä Power Fitille ei kulkenutkaan. :/ :D Ja saihan siinä vilukissa vähän juostakin, kun piti jäädä bussipysäkillä mikä olikin hieman kauempana määränpäätä. Perille kuitenkin päästiin, naama ja ripset jäässä! :D Minulle talvi ei ole ikinä ollut mitenkään lempikuukausi, päinvastoin! Viime talvi meni jotenkin todella kivuttomasti kun olin dieetillä, tosin, en usko että tämä talvikaan nyt niin tuskainen on, kunhan nuo pakkaset hellittäisi! 

Tämä fiilis, voisin ripustaa itseni lämpöpatteriin!

Täytyy myöntää, että nämä kovat pakkaset myös tuovat "hieman" haasteita pienen koiran omistajalle. Ja todellakin siis itsellenikin!! Mutta tuon Sonja-chihun vuoksi vähän huolestuttaa, kun ulkoilu on jäänyt todella minimiin. Ulos kun päästään, vaikka on lämmintä päällä, muutamat askeleet ottaa ja siten köllähtää kyljelleen kuin kuollut. Virittelin itse tossut pikkuiselle, mutta ei ne ole kyllä kovinkaan toimivat... Tänään siis lähdemme ostamaan pikkuiselle tossut jalkaan, jospa sitten vähän helpottaisi. 

Uusi neuletakki vähän lämmittää.

Onneksi sain itselleni hommattua uuden talvitakin, vanha takki kun puristi selästä ja hartioista sen verran, että vähintäänkin ahdisti. Ehkä se kertoo siitä, että tässä jotain kehitystä on saatu aikaseksi, joten olen enemmän kuin iloinen!!! :) Täytyy kyllä myöntää, että ei ole ikinä ollut niin vaikeaa tehdä päätöstä kuin nyt mitä pähkäilin kahden takin välillä. Päädyin sitten tuohon sininseen, myyjän avustuksella sain hieman tietoa mm. kuinka paljon untuvaa mikäkin takki sisältää. Ostamani takki on vanutäytteellä, mikä saikin minut epäilemään onko takki tarpeeksi lämmin. Mutta eiköhän tuolla tämä talvi pärjätä. 

Tähän siniseen päädyin juuri sen vuoksi, etten halunnut taas sitä mustaa! 

Jos saisin valita, ostaisin Canada Goosen takin, siitä olenkin haaveillut jo monta vuotta. Ensi talven hankinta, ehdottomasti! Takki on vaan pirun kallis, mutta tuolla kun noita kunnon untuvatakkeja katselin, aika monesti hinnat on samoissa. Ikuisuus takki, joten kyllä siihen pitää panostaa. 


Sain muuten joululahjaksi Versa Gripit, ovat olleet kyllä todella hyvät. Itselläni on kovin pieni ranne, joten koko XS oli ihan täydellinen. Näitä saa Body Actionilta joten ei muuta kuin sieltä tilaamaan tai hakemaan myymälöistä. Myymälät löytyvät Helsingistä, Tampereelta, Turusta, Kuopiosta ja vanhasta kotikaupungistani Jyväskylästä. Itse halusin poikkeuksellisesti camoväriset, sillä näköjään yleensä aina sorrun siihen pinkkiin. Camot tuntui coolimmalta!!! :D

Paras joululahja! :)

Pärjäilkäähän tuolla pakkasessa, me lähdemme nyt Sonjan kanssa tossuostoksille! 

-Mira-

Mistä tunnet sä ystävän...

Ystävien tuki on kyllä erittäin korvaamatonta. Ilman ystäviäni en olisi se ihminen joka tänä päivänä olen. En olisi oppinut sitä suvaitsevuutta, en sitä vahvuutta, enkä sitä kiitollisuutta, mitä mitä olen oppinut ystävieni kautta. 


Hyvän ystävän tunnistaa monista asioista, mutta itselleni on erittäin tärkeää, että toiseen voi luottaa. Luottaa siihen, että voi itse tukea toista, siihen että toinen tukee sinua kun sinä sitä tarvitset. Luottamus on tärkeä myös siinä, että oikeasti voit puhua kaikista asioistasi, eikä tarvitse pelätä, että toinen toimii tietotoimistona eteenpäin. Ystävien kanssa voi olla aidosti oma itsensä, sanoa tyhmiäkin asioita ääneen, ilman että toinen tuomitsee sinua. 


Majailin melkein viikon ystävieni luona Töölössä. Iso kiitos Minna ja Eveliina. Sonja oli tietenkin mukanani, hassua miten paljon lohtua tuo pieni karvainen chihuni voi tuoda. Olen onnekas, että minulla on läheisiä ja hyviä ystäviä, jotka ottavat siipiensä suojaan kun tarvitsee apua. He ovat myös niitä ihmisiä, joiden kanssa pääsee nauramaan ja puhumaan aivan kaikesta. On hyvä, että ihmisellä on läheisiä, joille uskaltaa ja voi avautua, sillä jokainen tarvitsee joskus kuuntelijaa. Joskus jopa myös neuvoja. 

Sonja! <3 

En ole koskaan valinnut ystäviäni minkään kummallisten kriteerien perusteella. En siis valitse ystäviäni iän, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen tai kansalaisuuden perusteella. Sen vuoksi minulla onkin aika paljon erilaisia ja eri tyylisiä ystäviä, jotka ovat todellakin rikastuttaneet elämääni todella paljon. Uskon, että ystävät valikoituu vähän samalla tavalla kuin kumppanitkin; he ovat sopivalla tavalla samanlaisia kuin itse, mutta kuitenkin erilaisia. Ja yksi mikä useasti sitoo yhteen on samanlaiset arvot sekä huumorintaju, aivan kuten parisuhteissakin. 

Vaikka olinkin todella maissa, ystävät osaavat aina lohduttaa ja piristää. Parasta on se, että toinen saa sinut nauramaan silloinkin kun taistelet kyyneleitä vastaan. Sellaisen ystävän tarvitsee jokainen. Heidän ei tarvitse olla samaa mieltä asioista, vaan hyvä ystävä uskaltaa myös ilmaista eriävän mielipiteensä. Mutta ystävät myös ymmärtävät sen, että jokainen tekee omat ratkaisunsa oman kokemuspohjansa perusteella. Varsinaisesti kuinka pitää toimia, sitä ei voi toiselle kertoa kukaan. 

Ne ystävät, jotka eivät ole maantieteellisesti lähellä, voivat huolehtia jo ihan sillä että soittavat tai lähettävät viestiä. Kysyvät mitä kuuluu ja kertovat että ovat valmiita kuuntelemaan. Vaikka keskellä yötä jos tarve vaatii. Tämän vuoksi en esimerkiksi itse laita puhelinta äänettömälle yöllä, sillä haluan olla oikeasti silloin tavoittettavissa kun joku saattaa sitä kipeimmin kaivata. Olen itse ollut olkapää ja tarvinnut olkapäätä, tiedän miten paljon molemmat merkitsevät. Ystävyys on muutenkin kaksi suuntainen tie, että välillä olet lohdutettavana, välillä lohduttaja. 


Onneksi kuitenkin suurimman osan ajastani saan jakaa ystävieni kanssa iloisia asioita! Päällimmäisenä on jäännyt mieleen yhteiset matkat ystävien kanssa, sekä ne ilon ja onnen hetket, joita toisten kanssa saa jakaa. Yksi suurin tukeni on myös siskoni, hän on aina minun kuuntelija, lohduttaja ja ymmärtäjä. Myös hänen kanssaan ollaan reissattu ja jaettu paljon hyviä hetkiä. Ja hänen kauttaan olen päässyt tutustumaan läheisesti myös erilaiseen elämään mitä itse vietän, sillä kyllähän se elämä on erillaista perheelliselle ja kuin sinkulle.

Salin ja urheilun olen ennenkin todennut auttavan lähes kaikkeen! :D

Yksi asia, mikä on aina auttanut minua, on treeni! Onneksi eilenkin Minna raahasi minut salille tuonne Töölö Gymille. Siellä tuli treenattua siis myös lauantaina. Hyvä treeni parempi mieli, pitää kyllä ehdottomasti paikkansa. Tämmöisinä aikoina huomaan, että tykkään treenata yksin. Ei tarvitse puhua kenellekään mitään, keskittyy vain treeniin ja antaa musiikin pauhaa täysillä. Helpotti kyllä oloa huomattavasti, kaiken tämän kaaoksen ja katabolian keskellä. Minna myös teki hiuksilleni vähän ihmeitä, piristi kummasti! 

Tukka hyvin, kaikki hyvin...?!

Pikku hiljaa siis alkoi tuntua, että jotenkin jaloilleen tässä pääsee. Jotenkin tunnen myös oudolla tavalla syyllisyyttä siitä, että reagoin niin voimakkaasti ja tuntuu, että hajosin ihan täysin. :( 


Ja hassua, sitten kun alkaa tuntua, ettei mitään ole enää tehtävissä, tapahtuukin käänne, mikä todistaa, että kärsivällisyys, ymmärrys ja rakkaus saattaa sittenkin voittaa. Sen voin sanoa, että jos en olisi käynyt elämässäni läpi niin paljon kuin olen, en ehkä olisi pystynyt pitämään tätä kaikkea toivoa yllä. Enkä olisi välttämättä edes pystynyt ymmärtämään enkä suvaitsemaan niin paljon. Mutta pakko myöntää; minua pelottaa. 



Pitäkää huoli läheisistä ja rakkaistanne! 



-Mira-

Perhosten kuolema.

Vuoden ensimmäiset päivät ovat menneet aika sumussa. Olen keskiviikosta lähtien majaillut ystävieni luona, sillä yksin en pysty tällä hetkellä olemaan oikeastaan hetkeäkään. Luojan kiitos minulla on ystävieni tuki! Ilman heitä en pärjäisi! Mutta en minä voi tänne lopun elämääni jäädä, kotiinkin on joskus mentävä. Ajatus siitä saa palan kurkkuun. 

On jännä huomata, kun vahva ihminen romahtaa, se on joillekin todella vaikea paikka. Jos olet ihminen jonka muut ovat tottuneet näkemään hymyilevänä ja vahvana, surusi voi olla muillekin järkytys. Tällä hetkellä tuntuu, että vaikka kuinka yrittää tsempata, kuljetaan silti itkukohtauksesta toiseen. Pahinta on kuitenkin se kipu mitä kukaan ei huomaa. Kaikki ne ajatukset omassa päässä, itsesyytökset ja pettymys. 

Tuntuu myös pahalta se, että huomaan kuinka tilanteeni sattuttaa myös läheisiäni. Tiedän, että he haluavat vain parastani ja koska näkivät minut pitkästä aikaa todella onnellisena, he ymmärtävät kyllä, miten rikki nyt olen. Ei haluaisi lisätä kenenkään huolta itkunsekaisilla puheluilla, vaan mielummin jopa esittää että kyllä tämä jo helpottaa. Ja tavallaan helpottaakin, pystyy jotain jo kontrolloimaan, mutta välillä tuntuu, että on niin paha olla, ettei pysty edes hengittämään. 

Joku on verrannut sydämen särkymistä siihen, että kaikki ne perhoset ja onnen tunteet, joita toinen on tuonut elämään kuolevat. Ja se tuntuu kyllä olevan osuva kuvaus. Vaikka ajan pitäisi parantaa haavat, tuntuu olo varmasti todella tyhjältä pitkään. Rehellisesti sanottuna, en olisi uskonut että menen näin pahasti rikki. Ja omalla tavalla koen siitä myös syyllisyyttä. Elämä on kolhinut minua ennenkin, minunhan pitäisi olla niin vahva. Ehkä sittenkin kaikella on rajansa. 

Tämä lajinikaan ei pitkään tälläistä kataboliaa kestä, joten kovasti yritän nyt tsempata. Pääsin eilen ystävien kanssa käymään salilla joten ei jää treeniviikko vajaaksi. Ruokaa olen pystynyt syömään jo hieman, nyt vaikka pakotan itseni syömään. Siitä sen tietääkin että on todella pohjalla kun menettää ryokahalunsa täysin. Jos on pieni kriisi, helpommin ottaa lohturuokaa, mutta itselläni ainakin isompi kriisi vie ruokahalun kokonaan. 

Treenit ystävien kanssa piristi edes vähän, kiitos treenikavereille! Se ulottuuko hymy silmiin asti, onkin sitten eri juttu. 

Vuoden vaihtuminen tuli ja meni. Nyt oikein huomaa, miten sosiaaliseen mediaan saa luotua kuvaa siitä, miten hyvin kaikki menee, vaikka ei menisikään. Mekko päälle, meikkiä sekä tekohymyä naamaan ja näyttää siltä että eletään täydellistä elämää. Itse en nyt kuitenkaan jaksa enempiä teeskennellä, olen aina ollutkin hieman huono peittämään tunteitani. Ja kyllä se niin on, silmistä sen näkee tuleeko hymy sydämestä vaiko vain kasvoilta. 

Uusi vuosi ja kaikki "hyvin".... Tai sitten ei..

Tsemppi, tsemppi ja sitä rataa... Huoah... 

-Mira-