Pikku nallukka sairastaa

Viikonlopusta tulikin vähän erilainen, kun jouduin viemään pikku chihuni Sonjan eläinlääkäriin. Ja tietenkin tämän piti sattua sunnuntaina, jolloin se lysti on kalleimmillaan. Mutta no, pääasia, että koirani voi hyvin ja on kunnossa.

Mistään sen vakavammasta ei onneksi ollut kyse, mutta kyllä siinä huomaa miten sydänsyrjällään sitä tuon pienen otuksen vuoksi on. Reppana sai antibiootit ja kipulääkettä, eikä se eläinlääkärin vastaanotto mitään piknikkiä ollut. Kotilääkityksellä jatketaan sekä pitää tietenkin olla tuo lampunvarjostin kaulassa, jottei pääse itse nuolemaan tulehtunutta kohtaa.

Voin vain kuvitella, miltä tuntuisi jos kyse olisi oikeasta lapsesta, kun jo koirastani olen noin huolissani. Hysteeriseksi en kuitenkaan heittäytynyt, ei ole minun lajini... Mutta silti, onhan tuo nyt ihan pikkuinen reppana.


Tänään Sonja pääseekin työpaikalleni mukaan, tai joutuu, miten sen nyt ottaa. Eihän Sonja niin kovin hyvin vieraassa paikassa viihdy, mutta parempi se, että on siellä kuin pitkä päivä yksin kotona.

        Ihan paras lenkkikamu, Sonja tykkää myös juosta ja välillä tuntuu, että siinä jää toiseksi! :D

Joskus kelasin, että onko koiran hankkiminen se sinkkunaisen viimeinen epätoivonen teko saada itselleen edes jonkun tyylinen "perheenjäsen". Ehkä se on, mutta minä olen ainakin onnellinen siitä että tuon pikkuotuksen olen kotiini ja sydämeeni päästänyt. Niin paljon minua tuo koira piristää ja vaikka voi olla joskus huolta, vaivaa tai kuluja, on se kyllä sen arvoista. Mietin myös, miten kuvailisin koiraani ja pakko sanoa, että ensimmäisiä sanoja mitä tulee mieleen on reipas, iloinen, sosiaalinen ja lystikäs! Huomaan koirassani hassuja piirteitä, jotka piristävät joka päivä! 


Sonja on vaan <3

Mukavaa viikon jatkoa kaikille!

-Mira-

Kun taistelutahto nostaa päätänsä

Ihminen on siitä jännä otus, että oikea vahvuus punnitaan vasta silloin kun kohdataan vastoinkäymisiä. On helppo hymyillä kun asiat rullaa eteenpäin kuin itsestään, mutta silloinpa ei paljon kasvumomenttia näy, ei henkistä ainakaan. Sitten kun ottaa vähän, niin sanotusti elämältä turpaan, aletaan katsomaan, onko luovuttaja ja lannistuja vai taistelija ja voittaja.

    Tässä vaiheessa voisi luovuttaa, mutta kannattaisiko se!?! EI!!! 

Joskus voi hetkellisesti lannistua, mutta mikään ei ole pahempaa kuin marttyyriksi heittäytyminen. "Nyyh, en pysty parempaan, en ansaitse enempää, voi minua." Voiko ihminen itselleen silloin huonompaa palvelusta tehdä!?! Sehän on kuin kutsuisi kurjuuden uudelleen kylään.

   Jokaisella on ne henkilökohtaiset hyvät   

   asiat jotka kannattaa pitää lähellä.

   Huonoille asioille kenkää! 

Olen nyt myös seurannut kilpasiskojen koitoksia karsinnoissa kohti SM-kisoja ja siellä näkee kellä on taistelutahtoa ja kellä ei. Ihailen heitä jotka Jyväskylän karsinnan jälkeen jatkavat juurikin näillä hetkillä Oulussa kohti unelmaa; paikka SM-kisoissa. Ei kannata luovuttaa, vaikka aluksi ehkä on lannistunut olo kun ei heti mennyt kaikki nappiin.

    Välillä tuntuu, ettei kehity yhtään. Kovempaa sitten vaan, jotta alkaa kehitystä näkymään! 

Tämä pätee myös moneen elämän alueeseen, kannattaa miettiä oletko valmis tekemään töitä unelmiesi eteen vai alistutko kohtaloosi ja otat mitä tulee vastaan. 

Itselleni on nyt noussut taistelutahto siitä että minä haluan vielä nousta kisalavalle niin että tunnen itse olevani parempi kuin viime kerralla. Haluan nähdä kehitykseni ja tehdä sen eteen kovasti töitä kuten tähänkin asti! Perkule, mä oon edes jossain hyvä ja se on treenaaminen. Joten keskityn nyt siihen, missä oon hyvä, enkä epäoleellisuuksiin.

    Jos edes jotain osaa, kannattaa jatkaa ja tehdä se täysillä! 

Eli muista vaatia myös itseltäsi muutakin kuin keskinkertaisuutta. Ja muista vaatia myös muilta, sillä se mitä olet, sitä houkutat. Kerro avoimesti mitä haluat, äläkä suostu ottamaan vähempää vastaan. Kenenkään ei tarvitse ottaa ns p*skaa niskaan toisilta, oli se sitten huonoa kohtelua, aliarviointia ammatillisesti tai saavutuksien osalta. Taistele siitä mitä haluat ja ansaitset, silloin ansaitset myös muiden kunnioituksen.

Taistelutahtoa viikonloppuunne!! 

-Mira-

The best (of you) is yet to come?

Minulla on ollut viime aikoina jotenkin turhankin paljon aikaa ajatella asioita. Kaikkea olen pyöritellyt päässäni, mitä on tullut viime vuosien aikana tehtyä ja mitä jäänyt tekemättä. Ja niinhän se on, että eniten kaduttaa ne asiat, joita ei ole syystä tai toisesta uskaltanut tehdä.  Jotenkin Espanjasta paluu laukaisi päässäni tuhatmiljoona ajatusta ja täytyy sanoa, että on ollut jotenkin tosi hankalaa sopeutua takaisin omaan elämäänsä täällä Suomessa...

        Kaipuu maailmalle on kova...

Se päätös, että lähdin uudelleen pitkän pitkän tauon jälkeen kisaamaan bodyfitneksessä, on mielestäni edelleenkin ollut yksi elämäni parhaimpia. Ja omalla tavallaan myös huonoinpia. Sillä rahaa tämä harrastus vie ja todella paljon. Eikä siinä mitään jos olisi hyvät tulot, vaan kun ei ole, ja niistä vähistä rahoista sitten maksaa valmennukset, lisäravinteet, kisabikinit yksin eläjän budjetista. Kovasti tämä harrastus myös vaikuttaa pääkoppaan.


Olen myös kovasti pyöritellyt päässäni, että onko tässä mitään järkeä, sillä tuntuu, ettei mitään kehitystä tai edistystä tapahdu. En tiedä onko tämä omassa päässäni vai missä, mutta tuntuu vain, ettei lihasta tunnu tähän kroppaan tarttuvan millään. Läskiä nyt kylläkin, mistä en jaksa ottaa enempää stressiä. Tai näin ainakin yritän miettiä, vaikka totuus on se, että olisihan se hienoa jos omaisi lihaksikkaan ja lähes rasvattoman kropan ympäri vuoden. Huomaan, että tarvitsisin paljon enemmän kannustusta ja kehuja, mitä nyt tunnen saavani.

        Rimpula lavalla keväällä 2014 

Tiedän, että moni asia on minun omissa käsissäni ja sen vuoksi olenkin mietiskellyt myös omaa motivaatiotani. Tämän viikonlopun aikana olen myös ollut hieman huonovointinen, mikä ei ole millään tavalla ollut omiaan nostamaa fiiliksiä, mutta onpahan ollut pakko ottaa aikaa ja pysähtyä. Ja miettiä, mitä minä haluan. Elämältäni, kisaamiselta ja kaikelta.


Katselin noita viikonlopun karsintojen kuvia Jyväskylästä ja väistämättä tulee ajatus, ettei minusta tule ikinä niin upeaa ja lihaksikasta kilpailijaa kuin monet kilpasiskoni. Toisaalta se juurikin nostaa minulle sen taisteluhalun pintaan, että minä haluan itse nähdä itseni kehittyvän. Haluan tehdä kovasti töitä että kroppani saa lihasta, eli olen edelleen valmis treenaamaan kovaa, syömään hyvin ja pitämään huolta riittävästä levosta. Haluan myös parantaa esiintymistäni, hioa poseerauksia ja tuoda itsevarmuutta enemmän. Vaan se itsevarmuus onkin se kumma juttu... Ehkä se suurin ongelmani.

        Masters SM 2014

Saatan vaikuttaa hyvin itsevarmalta, mutta en sitä rehellisesti aina kuitenkaan ole. En ole oikein koskaan osannut arvostaa ulkoista olemustani, kai minua vaivaa se niin monen naisen syndrooma, että helposti ajattelen, etten riitä tai kelpaa, enkä ole koskaan tarpeeksi hyvä. Ja niinkuin hyvät kokemukset vahvistaa hyvää itsetuntoa, myös huonot kokemukset ovat heikentäneet huonoa itsetuntoa. Olen kuitenkin jo sen verran aikuinen, että yritän päästää irti ja mennä eteenpäin. Mutta kyllä se niin on, että jotkut asiat jättävät pitkälle jälkensä.

Mutta niin kai se on, ei pidä lannistua vaan jatkaa eteenpäin. Kovalla työllä ja päättäväisyydellä on kaikki ansaittava sekä olen myös oppinut sen, että enemmän saavuttaa, kun pistää kaikessa itsestään enemmän likoon. Uskaltaa olla sitä mitä on ja myös näyttää sen. Muiden puheet voi jättää omaan arvoonsa, ne puheet eivät kerro sinusta oikeasti mitään. Kannattaa pitää kannustavat ja hyvät ihmiset lähellä ja pyrkiä eroon niistä jotka lannistavat, niin tämän harrastuksen kuin yksityiselämänkin kannalta.

The best is yet to come...



Rentoa sunnuntaita kaikille!



-Mira-

Kauneusvinkki kananmunasta!

Olen jo pidemmän aikaa käyttänyt hieman vaihtoehtoista kauneudenhoitoa hiusteni hoidossa. Päätin pari vuotta taaksepäin että kasvatan pitkät hiukset ja tätä päätöstä en ole katunut. Omistan onnekseni paksut hiukset, jotka kestävät aikalailla käsittelyä, voin kai tästä kiittää hyviä geenejä. Mutta koska haluan, että hiukset edelleen kasvaisivat nopeasti ja pysyisivät hyväkuntoisina, halusin kokeilla jotain uutta.

Tuo uusi juttu taitaa kyllä olla ikivanha; nimittäin kananmunan käyttö shampoon sijaan. Jotenkin törmäsin tähän vaihtoehtoiseen "shampooseen" ja vaikken mikään viherpiipero olekaan, päätin kokeilla. Ja on kyllä kannattanut!

Nyt olen pessyt hiukset kananmunan keltuaisella siitä lähtien kun saavuin takaisin Suomeen Turkista, eli noin 1,5 kuukautta. Ja mikäs sen parempaa että valkuaisten suurkuluttajana saan näin myös keltuaiset hyötykäyttöön. Eipä tarvinnut Espanjaakaan shampoota raahata!! :D  Hiukset puhdistuvat erinomaisesti, vaikka olisin käyttänyt hieman hiuslakkaa. Päähän voi myös kierättää kelmua ja näin pidentää vaikutusaikaa, mutta en ole kokenut sitä tarpeelliseksi, sekin täytyy jossain välissä ajan kanssa kokeilla!

Pesun suoritan ihan siten että kaadan rikotut keltuaiset mukista hiuksiin ja hieron hiuksiini kuten shampoon. Keltuaiset eivät tietenkään vaahtoa kuten shampoo, mutta itse en tätä efektiä edes kaipaa. Hiukset kannattaa huuhdella haalealla vedellä, muutenkin liian kuuma vesi vaurioittaa hiusta. Sitten vaan hoitoaine kuten normaalistikin.

    Puhdasta tulee! :)

Jos mukaan on jäänyt hieman valkuaista, tämän saa hiuksista pois ihan harjaamalla. Aluksi itseäni häiritsi mieto kananmunan tuoksu, mutta varsinkin hoitoaineen kanssa sitä en enää edes huomaa. Hiukset ovat puhtaat, ilmavaa ja tuuheammat. Minä tykkään!!!

    Varsinkin nyt kun hiuksissani on vaaleita raitoja, ne kaipaavat hellää hoitoa!

Onko sinulla joitain vaihtoehtoisia kauneusvinkkejä kemikaalien sijaan?

Mukavaa viikonloppua kaikille ja kannattaa kokeilla ottaa keltuaiset hyötykäyttöön!!!

-Mira-

Miksei elämäni ole pelkkää fitnestä

Olen aina inhonnut asioden viemistä liian äärimmäisyyksiin. Treeneissä vien kehoani äärimmilleen, sillä tiedän että niin pitää tehdä, jotta kehittyy, mutta nyt puhun elämästä sekä elämänasenteesta. Tiedän kyllä, ettei mitään hienoa saavuta ilman uhrauksia sekä omistautumista, mutta mielestäni ei ole koskaan tervettä elää vain yhtä asiaa varten, unohtaen elämässään kaiken muun.

Monesti saa lukea juttuja, kuinka fitnesselämää viettäville esimerkiksi ruoka on vain polttoainetta tai kuinka laji menee kaiken edelle, ynnä muuta tämän suuntaista. Itse en pystyisi moiseen. Minä haluan, että minun elämässäni on muutakin kuin fitness. Ihan sen vuoksi, että siten pysyn henkisesti tasapainossa. Se ei kuitenkaan vähennä haluani pärjätä tai kehittyä kilpailijana. Minun motivaatiotani ei vähennä esimerkiksi se, että haluan matkustella tai viettää aikaa ystävieni ja perheeni kanssa.

Olen aika järjestelmällinen sekä tarkka ihminen, mikä tähän lajiin sopiikin. Olen kuitenkin myös halunnut ottaa mukaan tietynlaista rentoutta. En halua mennä äärimmäisyyksiin, sillä tiedostan myös sen että elämässä on muutakin. Tämä laji ei ole koko elämäni, ehkä se olisi jos olisin pro, mutta realistisena ihmisenä ymmärrän ettei minusta pro ole tulossakaan.

Kaikki yllä olevat treenikuvat on otettu Barcelon reissulla. Kovaa tuli treenattua, vaikka 

olinkin reissussa, eikä kertaakaan tullut käytyä ulkona. Matkusteluhaluni ei vähennä motivaatiotani,

päinvastoin!

En pidä siitä, että motivaatiota kyseenalaistetaan, jos asiat tehdään eri tavalla kuin jonkun mielestä "kuuluisi" tehdä. Mikä ja kuka sen muka määrittää miten laji on elämässä mukana ns. oikein?!? Mielestäni ihminen itse, joka lajia harrastaa. Ei kukaan ulkopuolinen taho, vaan jokainen itse. Jokainen kilpailija joutuu kamppailemaan omien demoniensa kanssa, ei siinä tarvita ulkopuolisia tahoja kertomaan, että nyt et ole "tarpeeksi omistautunut lajille" syystä tai toisesta.

Minulta on joskus kysytty olenko kontrollifriikiksi, koska harrastan lajia jossa pitää olla tietynlainen kontrolli monessakin osa-alueessa. Tai johtuuko esimerkiksi absolutismini kontrollifriikkeydestäni. Voin sanoa, että ei en ole mikään friikki ja moni sen huomaakin kun tutustuu minun paremmin. Osaan ottaa myös rennosti ja olen ylpeä, että olen tuon taidon opetellut sekä pitänyt elämässäni.

Minulle ruoka ei ole vain polttoainetta, mutta omaksi onnekseni satun pitämään terveellisestä

ruuasta. Mutta silloin tällöin sallin itselleni herkkuja offilla, jos mieli tekee. 

Laji antaa minulle paljon, esimerkiksi juurikin haasteita mitä kaipaan. Minulle tämän lajin pitääkin antaa enemmän kuin ottaa. Siinä vaiheessa kun vaaka rupeaa kallistumaan toiseen suuntaan, on ehkä aika pysähtyä ja miettiä miten haluaa jatkaa. Jos tuntuu, että on vain väsynyt, elämäänsä kyllästynyt taistelija dieetillä, voi miettiä tehdäänkö asioita oikein ja sopiiko laji itselleen.


Kun palasin takaisin fitneksen pariin ihan kilpailu mielessä, olen tietyllä tavalla oppinut rentoutumaan. Monen kuulee sanovan, että lajin myötä kehonkuva on muuttunut negatiiviseen suuntaan. Itselleni on käynyt ihan päinvastoin. En enää stressaa esimerkiksi painostani, varsinkaan offilla. Tiedän, että syön oikein ja treenaan kovaa, joten en edes mieti liikaa painoani. En viitsi ottaa paineita siitä, kuinka paljon vaaka näyttää tai jos silloin tällöin syön jonkun pienen herkun. En mielestäni näytä pahalta silloinkaan kun on hieman enemmän sitä rasvaa kehossa näin rakennuskaudella. Olen jotenkin oppinut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen.

En ehkä ole maailman parhaassa tikissä nyt, mutta ainakin olen onnellinen! 

Minulle fitness on sitä, että olen kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva. En halua vaarantaa lajilla henkistä, enkä fyysistä terveyttäni. Eikä näin mielestäni tarvitse tehdäkään, kun tehdään asioit oikein.


Mitä sinulle on fitness ja toisaalta, mitä sinä haluaisit sen sinulle olevan? Tuota kysymystä voi jokainen pysähtyä välillä miettimään...


Mukavaa viikon jatkoa!



-Mira-

Kosketa minua

Luin vähän aikaa sitten Iltalehdestä artikkelin joka käsitteli koskettamista. Olen itse myös miettinyt paljon aihetta, sillä Suomeen palattuani huomasin myös yhden asian lisään mitä kaipaan; nimittäin koskettamista.  

Espanjassa ei ole mitenkään epätavallista, että tuntematonta ihmistäkin halataan sekä annetaan poskisuudelmat. Itse pidän kovasti tuosta tavasta, eikä minulla ole muutenkaan ns. oman tilan tarve kovin suuri. Tämähän vaihtelee paljon, on yksilöllistä kuinka paljon ihminen itselleen tätä tilaa tarvitsee, mutta usein myös kulttuurista johtuvaa. 


Kosketuksella tarkoitan nyt ihan sekä sitä arkipäivässä tapahtuvaa koskettamista, että läheisen ihmisen välistä koskettamista. Itse olen kasvanut perheessä, jossa on aina halattu, lapset istuvat sylissä ja joskus vielä aikuisenakin voin mennä äidin kainaloon. Minulle ihmisten koskettaminen on luonnollinen asia. Huomaan toki joskus selkeän eron siihen, mikä on Suomessa maan tapa verrattuna omaan suhtautumiseeni. 

Uskon, että kosketus vaikuttaa ihmiseen positiivisesti. Tuossa kyseisessä artikkelissa kerrottiin, että miellyttävällä kosketuksella voi olla huumaava vaikutus, sillä se saa ihmisen aivot erittämään endorfiinejä. Mitä läheisempi ihminen on, sitä suurempi vaikutus. Eikä kosketusken siis tarvitse olla millään tavalla seksuaalinen.

Itse en voisi ikinä olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei pidä koskettamisesta. Olen kyllä tälläisiä ihmisiä tavannut ja heille sopiikin sitten joku täysin erilainen ihminen kuin minä. Jos en saa läheisyyttä ja kosketusta, huomaan, että alan janoamaan sitä entistä enemmän. Tunnen helposti itseni jotenkin hylätyksi, jos aistin ettei toinen halua koskea minuun. Tai jos toiseen ei saa koskea, tuntuu se oudolta. 

Myös personal trainerin työssä huomaan, että käytän jonkun verran kosketusta ihan työvälineenä. Tämä tulee ihan siitä käytännön seikasta, kun asiakkaalle näyttää missä vartalon osassa liike pitää tuntua, on joskus helpompaa ihan koskettaa konkreettisesti tätä paikkaa. Mutta tietenkin niin, että kysyn aina, voinko koskea tai kerron, että kosketan ja näytän. Vielä ei ole yksikään asiakas sanonut, että näpit irti, vaan moni on kertonut että saa tuntuman paremmin esimerkiksi selkään, kun käsi on oikealla kohdalla. 


Mutta niinhän se on, että vauvakin rauhoittuu kosketuksesta, miksei siis myös aikuinen ihminenkin. Joitakin asioita mitä ihminen kaipaa, ei välttämättä aina edes tiedosta. Voi tuntua että jotain puuttuu, eikä edes tajua, että se voi olla vain se läheisyyden kaipuu mikä yltyy kosketuksen puutteesta. On sanottu, että ihan hierojalla tai kampaajalla käynti voi olla avuksi tässä ja toisaalta silloinhan kosketus ainakin on pyyteetöntä.


Eli muistakaa halata, ei se ole niin vaarallista, vaikka aluksi voi tuntua oudolta, jos ei ole tottunut halaamaan. Mutta lupaan että se kannattaa, omalta mukavuusalueelta kun kannattaa välillä hypätä tuntemattomaan.

Tässä myös ihana vaihtoehto halikaveriksi! :)

Mukavaa viikkoa!

-Mira-

Yksinäisyys ahdistaa

Täytyy tunnustaa, että Barcelonasta paluu ei ole sujunut aivan kivuttomasti. Minua on aina vaivannut hieman sellainen irrallisuuden tunne täällä Suomessa ja yleensä kun palaan takaisin tuo tunne voimistuu. Niin on käynyt siis myös tällä kertaa.

Muistan myös sen kun aikoinaan kävin sattuneesta syystä paljon Espanjassa, perille saavuttuani tunsin aina olevani kotonani. Luulen että paljon asiaan vaikuttaa myös ilmasto, mutta myös ilmapiiri.

Kyllä se aurinkokin vaikuttaa paljon mielialaan!

Olen elänyt ulkomailla ollessani myös aika perus arkea, joten mikään glamour hotellielämää ei ole niin sanotusti pistänyt pönttöäni sekaisin. Mutta yksi asia mikä pistää, on ihmiset. Ja toisinsanoen, Suomessa ihmisten puute.

Ulkomailla ollessani olen poikkeuksetta aina elänyt arkeni ihmisten ympäröimänä. Täällä Suomessa kaikki on toisin, asun yksin, en elä arkeani ihmisten ympäröimänä. Itse olen niitä ihmisiä joita yksin asuminen hieman ahdistaa. Monesti myös ulkomailla jaetaan koti esimerkiksi kämppiksen kanssa mikä on mielestäni loistava ratkaisu! Kaipaan seuraa ja kontaktia toisiin ihmisiin lähestulkoon 24/7. Mutta nyt olen vain alistunut tilanteeseeni ja asun yksin.

Nämä ihanat ihmiset tekivät lomastani täydellisen sekä muutama muukin! 

Ehkä tilanteeni joskus muuttuu, toivon tosiaan niin. Tällä hetkellä seuraa kotona minulle pitää Sonja koirani, joka on kyllä ollut pelastukseni! Hän saa minut niin onnelliseksi ja aina hyvälle tuulelle! 

Tämä nassu!!! <3

Pitäkää ihmiset lähellänne! 

-Mira-