Jäätävää kituuttamista; kun fitnessmaailma kärsii nälänhätää

Olen tässä viimeaikoina kuunnellut kauhulla tarinoita elävästä elämästä. Tarinoita otsikolla Fitness "valmennus." Koska asia on ollut paljon myös julkisuudessa esillä, luulisi että tilanne pikkuhiljaa muuttuisi, mutta ei niin ei. Edelleen lajin parista löytyy ns. elämämäntapa-anorektikkoja jotka levittää tätä "ilo"sanomaansa eteenpäin kuin se olisi avain onneen ja kisalavoilla loistamiseen; offilla EI syödä liikaa, EI lihota, vaan pidetään kalorit alhaalla, jotta ei vaan pääse tapahtumaan sitä, että sinusta tulee L*I*H*A*V*A*!!!!

Tyttöjä/naisia (kyllä, yleensä ei koske miehiä) pidetään off seasonilla niin tiukilla kaloreilla että hädintuskin riittää kattamaan perusaineenvaihdunnan. Dieetillä ruokaa on tietenkin vielä vähemmän ja kalorit jo sairaanloisen alhaalla. Eikä mikään ihme, pakkohan ne on alhaalla olla kun jo offilla on aineenvaihdunta hidastettu vaihtolämpöisten etanan tasolle! Järkyttävää tässä on se, että tätä ei tapahdu kenenkään wanna-be puoskarin toimesta vaan aivan nimekkäiden valmentajien "turvallisissa" käsissä ollaan.. Nyt pitäisi jonkun herätä ja herättelyä on yritetty, mutta näköjään ei vain mene perille se fakta, ettei toisten terveydellä saisi leikkiä. Ja joskus se unelma saavutetaa; kirkkain mitalli. Dieetti on ollut yhtä helvettiä, nälkä piinaava, mutta palkinto odottaa. Yleensä sillä palkinnolla on vain valitettavasti myös hintansa ja pahimmillaan hintana voi olla oma terveys.

On helppo sanoa, että pitää ajatella omilla aivoillaan, mutta aika moni vain luottaa valmentajansa sanaan melko sokeasti. Ja miksei luottaisi, peruskulmakivihän valmennussuhteessa on nimeenomaan luottamus. Tuntuu vain hassulta, että luottamus ei ole millään lailla välillä ansaittua. Saat samat laput ja ohjeet kuin kaikki muutkin, etkä ole valmentajallesi mitään muuta kuin lypsylehmä. Rahat pois, laput käteen, adjö! Näillä mennään ja varmasti ainakin läski tirisee. Näillä on menty kaikilla muillakin, kyllä toimii...


Jokainen toimikoon sitten oman kroppansa kohdalla miten huvittaa, mutta onhan sekin sääli, että sitä ollaan suuren joukon idoli sekä ihanne. Silloin on helpompi viedä omat oppinsa eteenpäin, oli ne kuinka kieroutuneita tahansa. On helppo hokea fraaseja: "ruoka on vain polttoaine" ja käyttäytyä kuin olisi osa jotain hölmöä kulttia kun seuraajia riittää. Jos oma kroppa on kestänyt kyseistä rääkkiä jo monta vuotta, ei se tarkoita, etteikö jossain jo tikkittäisi se omakin kello. Sanotaanko niin, että sen näkee kyllä naamasta, kun ruoka jää aina saamatta....

Ihmisen elmistön kanssa kun ollaan tekemisissä on muutama fakta mitkä kannattaisi ottaa huomioon.

A) Kenenkään kroppa ei kestä pitkään miinuskaloreilla.
B) Miinuskalorit ovat tarkoitettu vain dieetille, ei offille         sekä
C) Ihmiset ovat yksilöitä ja kulutusta pitää laskea sekä seurata yksilön mukaan.


Tämä ei ole rakettitiedettä, vaan kylmää biologiaa, mikä on toiminut aina. Jos ruokaa tulee koko ajan liian vähän, aineenvaihdunta hidastuu. Miinuskaloreilla ei lihasta rakenneta ja dieettaaminen on luonnollisesti vaikeampaa silloin kun dieetille lähdetään tilanteesta, että aineenvaihdunta on hiivutettu ajat sitten. No, kyllään sitä ilman ruokaa laihtuu, senhän tietää jokainen, mutta onko se terveellistä, se onkin jo toinen juttu....

Not even food?!?

Itse olen onneksi saanut omien valmentajieni kautta kokea sen, mitä on fiksu valmennus. Kun tilannetta ja kuntoa seurataan säännöllisesti, eikä olla hysteerisiä sen kanssa, että pitäisi olla kokoajan lähes kisakireä. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, että minusta tulisi valtava vyöryvä Michelin Man. Tämä tarkoittaa myös sitä, että minulla on mahdollisuudet kehittyä sekä saada aineenvaihdunta pyörimään niin täysillä kuin se vain on mahdollista. Mielestäni myös se, että syö tarpeeksi, opettaa tuntemaan kroppaa paremmin, kun ei tarvitse kärsiä koko ajan nälästä sekä sen mukana tuomista mielihaluista. Sillä tottahan se on, kun kroppaa näännyttään, mieliteot lisääntyy.

En tiedä muuttuuko tämä asia fitness valmennuksessa ikinä, toivon todella, että jotain opittaisiin. Ja pian. Ei ole kovin kiva tulevaisuuden kuva se, että saadaan tästäkin joku uusi "kansantauti".  Ei nyt kaikille, mutta kuitenkin laji sekä valmennus ovat yleistymässä, joten jos pienikin osa tästä joutuu kärsimään, harmittaa se suunnattomasti. Kuka haluaa olla vastussa siitä, että aiheuttaa toiselle anoreksian oireet toisen itse edes siitä tietämättä...? Niin, en minä ainakaan.



Pidetäänhän se järki päässä tässäkin asiassa, jookos!




-Mira-

Today was a good day

Mukava ja rento viikonloppu takana. Vietin viikonlopun ystäväni Eveliinan luona ja oli kyllä taas kerran kivaa. Aika usein olen ollut viikonlopunvietossa Minnan ja Eveliinan luona, mutta tällä kertaa olimme siis Eveliinan kanssa kahdestaan koska Minna oli reissussa. Tai no, olihan siellä meillä seurana meidän pörröiset ystävämme, eli kissat Päivi ja Puntus sekä tietenkin chihuni Sonja.


Olen vihdoinkin päättänyt pitää suunnitellusti kiinni siitä, että kerran viikossa syön cheat mealin sekä siihen päälle jonkin jälkkärin tai karkkia. On jotenkin kiva, kun voi odottaa jotain tapahtumaa viikonlopulle, josta voi tehdä myös sosiaalisen. Eli mennä yhdessä jonnekin syömään ja sen jälkeen leffaan leffakarkit takataskussa. Itselleni ainakin suunnitelmallisuus tässä asiassa toimii sekä vähentää mielitekojen määrää aivan selkeästi.


Tällä kertaa päädyimme hakemaan lauantaina kiinalaista safkaa take awayna ja oli kyllä hyvää. Olin käynyt jo aikaisemmin päivällä ostamassa jälkkäriä ja irtokarkkejahan sitten pussiin valikoitui. Ajattelin asian niin, että ostan juuri sitä mistä pidän, niin ei tarvitse sitten "väkisin" syödä pussin pohjalta jostain valmiista sekoituksesta niitä vähemmän lemppareita.

Ja vitsit että olikin se kiinalainen ruoka hyvää! En muista millon olisin käynyt kiinalaisessa, en siis piiiitkääään aikaan. Itselleni käy monesti se tilanne, että kun olen ollut ulkona syömässä, lähestulkoon aina ruoka on ollut pettymys. Nyt muistinkin sen, että yleensä aina kiinalainen, thaimaalainen tai esimerkiksi intialainen ruoka on lunastaneet lupauksensa. Eli vastaisuudessa pysynkin poissa kaikenmaailman Amarilloista ja Rossoista, yök. Tosin taidan pysyä poisssa myös tasokkaimmista paikoista, hehe. Ehkä mä vaan tykkään liikaa siitä riisistä ja noissa itämaisissa paikoissa sekin on aina vaan niin hyvää.

Aivan mahtava tilannekuva!

Sunnuntai päivä sujui myös rennoissa merkeissä ja kävimme vähän reippailemassa Töölönlahden ympäri. Oli kyllä kaunis ruska, pidän syksystä silloin kun ei sada liikaa. Silloin ruskakin on kauneimmillaan. Sonja tykkää lenkkeillä aina, joten vauhtiakin riitti kun välillä piti ottaa pieniä spurtteja edestakaisin. Töölönlahdella on aina paljon lenkkeilijöitä ja joskus siellä voi olla jopa ihan silmäniloakin! ;)

Mä silleen vähän "jumppasin" :D

Muuten sunnuntai meni jutellessa ja hömppäohjelmia tuijotellessa. Se on vain niin totta, että ystävillä on suuri vaikutus elämään ja tekee hyvää päästä juttelemaan ihmisen kanssa johon voi luottaa. Tosin tällä hetkellä omassa elämässä ei mitään mullistavaa ole sattunut, mutta ihan jo seura ja se että käy mennyttä viikkoa läpi on parasta terapiaa.


Ensi viikolla pääseekin taas treenaamaan täysillä, tämä viikko olikin treenien osalta palauttava viikko. Jotenkin tuntuu, että on niin vaikeaa ottaa kevyesti, mutta totta kai kevyet viikot pitää olla, jotta kroppa palautuu ja kehitys jatkuu.


Nyt on akut ladattu ja ihanaa taas mennä maanantaina töihin! Oon kyllä viihtynyt niin hyvin tuolla työpaikassani, ettei mitään määrää. Ihana olla työssä, joka on enemmänkin intohimo kuin työ. Töitä on tehtävä, mutta kun se ei vaan tunnu työltä. Nyt kun olen päässyt jo vähän sisälle tehtävääni, on ihanaa huomata, että pääsen muuttamaan ja vaikuttamaan asioihin. Nyt vain entistä kovempi vaihde päälle!!! Koska minulla on maailman paras pomo, haluan myös olla maailman paras työntekijä!! :D


Sonja tuossa jo suloisesti kuorsaa eli sama edessä! Ups, korjaan, minähän en tietenkään kuorsaa! :D

Toivottavasti myös sulla oli kiva viikonloppu? Mukavaa tulevaa viikkoa! 



-Mira-

Rakastan sitä, ettei ole varaa olla laiska!

Tiedättekö sen tunteen kun ei yhtään huvita treenata, mutta kuitenkin pitäisi...? Minäkin tiedän ja toisaalta en. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa että treenimotivaatooni on aina hyvin korkealla. Syitä siihen taitaa olla pari; minä nautin itseni haastamisesta sekä itse treenistä ja toisaalta tiedostan, ettei löysäilyyn yksinkertaisesti ole varaa. 

En halua tällä nostaa itseäni jalustalle että minäpä tyttö se jaksan treenata, vaan yksinkertaisesti olen onnellinen että motivaatiota riittää. Kyllä minullekin on tullut kausia jolloin on tuntunut, ettei huvita. Niitä on vain sattunut tulemaan äärettömän harvoin. Ehkä myös omaan jaksamiseeni auttaa se, että muistan levon tärkeyden ja ymmärrän miksi pitää pitää kevennettyä viikkoa.

Se fiilis kun on treeni tehty!

Minulle, ennen kaikkea sali, ja liikunta yleensäkin, toimii lääkkeenä vähän kaikkeen. Sillä on vedetty rakkaudenhuumat, stressit, sydänsurut ja v*tutukset läpi kerta toisen jälkeen. Sali on minun terapiaa, latausta, minun boostia.


Uskon myös siihen, että ihmiset voivat erittää endofiinejä eri tavalla. Toiset saavat niitä enemmän urheilusta kuin toiset. Kannattaa aina myös muistaa, että aloittaminen on se hankalin juttu. Kun liikunnasta tulee säännöllistä, siitä onkin vaikea luopua.

Tiedän myös sen ettei tässä lajissa edes "vahvoilla" ole varaa löysäilyyn. Se hetki kun olet huipulla, ei jatku ikuisesti vaikka olet kuinka kovan työn tehnyt kiivetessäsi sinne. Ja varsinkin jos haluaa parantaa omaa suoritustaan, rakentaa kehoaan tiettyyn suuntaan, ei treenejä jätetä väliin, eikä yksikään toisto jää tekemättä. 

Joskus mietin aiheuttaako addiktioni saliin ja urheiluun minulle erakoitumista. Toisaalta rakastan myös omaa itsenäisyyttäni ja sen olen ymmärtänyt että elämäni jakamaan tarvitsen toisen samanlaisen urheiluhullun kuin minä itse. Ja mielellään myös ihan urheilijan. 

Semmoisen ihmisen, joka ymmärtää mitä on kun on intohimo ja palo tehdä tätä koko sydämellään.  Olen joskus yrittänyt parisuhdetta ihmisen kanssa, jolla ei ole mitään intoa liikkua ja pakko sanoa, että eihän se vain toiminut. En myöskään halua olla muuttamassa sohvaperunaa urheilijaksi, sillä mielestäni motivaatio liikkumiseen pitää tulla ihmiseltä itseltään. 

Kotoa löytyy kyllä reipas lenkkikaveri! <3 

Mukavaa loppuviikkoa ja muistakaa liikkua! 



-Mira-

NFE, JeeJeeJee!!!

Mahtava fitnessviikonloppu Lahdessa takana. Ihan huipputaso kyllä Suomessa ja joka lajissa! Ja on se vaan hienoa, että myös suomessa nähdään prokisoja! Prokilpailijat olivat kyllä niin upeita, ei voi sanoin kuvata! Varsinkin kun kehonrakentajat kävelivät lavalle, meinasi silmät pudota päästä! ;)

    Tämän miehen rinnalla tunsi kyllä itsensä pieneksi; IFBB Pro Body Builder William Bonac. Ihanan hyväntuulinen mies oli kyllä jo aamupalalta alkaen! :D 

No, kyllähän näitä pro kisaajia oli ehtinyt nähdä jo aiemmin, suurin osa nimittäin asui samassa hotellissa kuin minä ja ystäväni Riina. Siinä oli siis jo aamupalalla aikaa hieman kisaajia silmäillä ja huh, hyvältähän ne näytti!! Myös messuilla oli mahdollisuus heihin törmätä, jutella sekä pyytää yhteiskuvaa. Sehän piti tietenkin itsekin tehdä, mutta valitettavasti eräs urheilija, jonka kanssa olisin yhteiskuvaan halunut, ehti kadota ennen kuin sain tilaisuuden... Noh, ehkä joku toinen kerta sitten. Jatkossa pitää ottaa tarkemmin selvää aikatauluista, missä, mitä, kuka on, ettei missaa mitään!! :D 

    Ihanan pirteä IFBB Pro Bikini Nathalia Melo.


Messut näyttivät hyvältä, mutta no, myönnetään se, että onhan ne aika pienet jos verrataan isoihin fitness expoihin, joita tuolla maailmalla pidetään. Tavallaan harmi, sillä uskon, että Lahden messukeskus tilana on hieman rajoittava tekijä sille, ettei tapahtuma pysty laajenemaan tarpeeksi. Itse en ole päässyt maailmalle fitness messuille, mutta muille eri alan messuille kylläkin ja tiedän mikä ero on jo sillä, että lähtee muualle Pohjoismaihin. No toivotaan, että tästä kehitytään. 

    Nathalian signeeraama fanikortti antaa motivaatiota omaan tekemiseen.




Se mitä toivoisin eniten, olisi ihmisten innokkaampi mukaan lähteminen. Että kaikkia kilpailijoita kannustettaisiin ja aploodit annettaisiin kaikille, osanottajan kotimaasta tai muista seikoista riippumatta. Tuntui välillä hieman oudolta, kun kannustuksia ei kuulunut ja meidän pieni joukko oli ainoa joka taputti, esimerkiksi alkukilpailuissa. Sitä heittäytymistä vain enemmän peliin yleisössäkin, kiitos! 

Mutta kyllä se kisojen aktiivinen seuraaminen, kilpailijoiden kannustaminen sekä messuilla kiertely vain ihan työstä käy!! Sitä oli aivan poikki kun kotiin pääsi, kädetkin täynnä kasseja, koska jotenkin oudosti ne vain lisääntyivät tuolla! 

Myönnettäköön myös se, että kyllä siinä hieman pelko kurkkuun nousee, kun oman sarjan line upia katseli. Että minun pitäisi noin upeille jatkossa pärjätä, huh?!? Alan helposti epäilemään itseäni, mutta nyt kun olen saanut päivän taas asioita mietiskellä, tulee taas se fiilis, että taistelutahto nostaa päätään. Eli minä ja ainoastaan minä olen se ihminen joka päättää mihin tähtään ja mitä haluan. Ja nyt vain kovaa, systemaattista sekä pitkäjänteistä työtä, niin eiköhän minussakin se kehitys joskus näy. 

    Ehkä ensin on parasta nyt vain uskoa itseensä, sitten voi todistaa epäilijöille heidän olleen väärässä!!! 

Ihana oli kuitenkin palata kotiin ja hakea Sonja kainaloon hoitopaikasta! Väsyneenä vielä pyykkiä koneeseen ja heti unille! 

Nyt onkin uusi viikko alkanut ja kevyttä treeniviikkoa vietetään! Tsemppiä kaikille ja jokainen kisaaja joka lavalle nousi; muistakaa, olette kaikki voittajia!

-Mira-

"Saa sanoa jos tarkoittaa!"

Viikonloppuna tuli todellakin relattua, naurettua ja ennen kaikkea hieman purettua tunteita. Olen huomannut itsessäni piirteen, jos itselläni on vähän huono fiilis, tuon esille helpommin negatiivisia asioita. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta toisaalta ymmärrän, että välillä vaan tarvitsee päästää hieman hyöryjä ulos ja sanoa asiat juuri niinkuin sylki ne suuhun tuo. Koen myös, jos liikaa viettää aikaa itsekseen, asiat purkaantuvat niin sanotusti väärin ja erittäin kärkkäästi ulos. Jotenkin kaikki sanomatta jääneet asiat patoutuu ja tulee paljon isompina sitten ulos kuin on tarkoitus.


OIKEIDEN ystävien kanssa vietetty aika on ihanaa, sillä heidän kanssaan saa olla tukka pystyssä, rennoissa kotivaatteissa ja välillä vähän purnatakin. Olen melkoisen positiivinen ihminen, mutta välillä minunkin tekee mieli purnata jostain ja hyvät ystävät ymmärtävät, etten ole pahansuopa vaikka joskus sanonkin jonkun poikkinaisen sanan. Kummasti se helpottaa, kun voi sanoa asioita ääneen. Eräs ystäväni aina vitsailikin, että "äiti on opettanut, että saa sanoa jos tarkoittaa" ja haistan itse kyllä tuossa lauseessa sellaista hyvänmielistä ironiaa, kun se sanotaan silloin jos purnataan jotain.

Viikonloppu siis sujui mukavasti Eveliinan ja Minnan luona. Minna oli perjantaina Blog Awardseissa joten röhnötin Eveliinan kanssa ihan sohvalla ja Sonja sylissä. Se chihu jos mikä on terapiaa ja ihana pieni sylikoira. Syksyssä on myös jotain omaa ihanaa taikaa, kun voi laittaa kynttilöitä palamaan ja ihan hyvällä omallatunnolla rauhoittua kotiin sekä rentoutua.

Lauantaina Minna leipoi iloksemme maukkaita korvapuusteja ja minä lenkkeilin Sonjan kanssa pitkän lenkin ympäri Töölönlahtea sekä lähimaastossa. Oli ihana ilma ja sain unelmoida mitä minä tekisin jos minulla olisi miljoona, kun kiertelin lähialueen hienosti noussuttaa uutta asuinkorttelia. Harmi kun olen niin huono kuvaamaan mitään, pitäisi varmaan hommata parempi puhelin, jotta kuvia tulisi otettua reilummin. Toisaalta, välillä ihmiset ovat kännykät kourassa kuvaamassa jokaista asiaa mitä eteen sattuu ja siinä samalla jää jotain muuta hienoa näkemättä. Ja ennen kaikkea tuntematta.


Sunnuntai aamuna olikin sitten se, mitä tällä viikolla eniten jännitin; nimittäin valmentajan kanssa jalkatreeni Töölö Gymillä. Todella hyvin meni ja täytyy sanoa, että valmentajallani Aikkulla on jotenkin sellainen minua rauhoittava vaikutus kun me tapaamme. Saatan tässä välillä stressata kuntoani ja (mielestäni olematonta) kehitystäni ja sitten kun näen Aikkua tajuan, että mikä on se olennainen mihin minun pitää keskittyä. Aikku saa minut myös huomaamaan asioita missä olen hyvä, joten motivaatio kasvaa aina näiden meidän tapaamisien jälkeen.

Kukaan ei ole täydellinen ja itsestään tykkääminenkin on välillä taitolaji.

Jalkatreeni on ihan lempparini ja uskon että jatkossa saan taas enemmän siitä irti sekä kehitystä tuonne hanuriin ja takareisiin, mitä eniten tarvitsenkin. Etureidet ottaa kivasti treeniä vastaan, mutta fysiikan tasaisuuden nimissä, kehitystä pitää tapahtua muuallakin! Uusi treeniohjelma taskussa oli mukava lähteä salilta vielä Minnan ja Eveliinan luo saunomaan.


Kaikin puolin tosi mukava ja rento viikonloppu, tämmöisiä lisää. Ehkä seuraavalla kerralla vaikka vähän jotain aktiviteettiä, yhteistreeniä, koiralenkkejä tms. mutta kyllä tämä relaaminenkin tuli ihan tarpeeseen!

Kiitos asianosaisille, olette <3 Mahtavaa tulevaa viikkoa!


-Mira-