Mistä tunnet sä ystävän...

Ystävien tuki on kyllä erittäin korvaamatonta. Ilman ystäviäni en olisi se ihminen joka tänä päivänä olen. En olisi oppinut sitä suvaitsevuutta, en sitä vahvuutta, enkä sitä kiitollisuutta, mitä mitä olen oppinut ystävieni kautta. 


Hyvän ystävän tunnistaa monista asioista, mutta itselleni on erittäin tärkeää, että toiseen voi luottaa. Luottaa siihen, että voi itse tukea toista, siihen että toinen tukee sinua kun sinä sitä tarvitset. Luottamus on tärkeä myös siinä, että oikeasti voit puhua kaikista asioistasi, eikä tarvitse pelätä, että toinen toimii tietotoimistona eteenpäin. Ystävien kanssa voi olla aidosti oma itsensä, sanoa tyhmiäkin asioita ääneen, ilman että toinen tuomitsee sinua. 


Majailin melkein viikon ystävieni luona Töölössä. Iso kiitos Minna ja Eveliina. Sonja oli tietenkin mukanani, hassua miten paljon lohtua tuo pieni karvainen chihuni voi tuoda. Olen onnekas, että minulla on läheisiä ja hyviä ystäviä, jotka ottavat siipiensä suojaan kun tarvitsee apua. He ovat myös niitä ihmisiä, joiden kanssa pääsee nauramaan ja puhumaan aivan kaikesta. On hyvä, että ihmisellä on läheisiä, joille uskaltaa ja voi avautua, sillä jokainen tarvitsee joskus kuuntelijaa. Joskus jopa myös neuvoja. 

Sonja! <3 

En ole koskaan valinnut ystäviäni minkään kummallisten kriteerien perusteella. En siis valitse ystäviäni iän, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen tai kansalaisuuden perusteella. Sen vuoksi minulla onkin aika paljon erilaisia ja eri tyylisiä ystäviä, jotka ovat todellakin rikastuttaneet elämääni todella paljon. Uskon, että ystävät valikoituu vähän samalla tavalla kuin kumppanitkin; he ovat sopivalla tavalla samanlaisia kuin itse, mutta kuitenkin erilaisia. Ja yksi mikä useasti sitoo yhteen on samanlaiset arvot sekä huumorintaju, aivan kuten parisuhteissakin. 

Vaikka olinkin todella maissa, ystävät osaavat aina lohduttaa ja piristää. Parasta on se, että toinen saa sinut nauramaan silloinkin kun taistelet kyyneleitä vastaan. Sellaisen ystävän tarvitsee jokainen. Heidän ei tarvitse olla samaa mieltä asioista, vaan hyvä ystävä uskaltaa myös ilmaista eriävän mielipiteensä. Mutta ystävät myös ymmärtävät sen, että jokainen tekee omat ratkaisunsa oman kokemuspohjansa perusteella. Varsinaisesti kuinka pitää toimia, sitä ei voi toiselle kertoa kukaan. 

Ne ystävät, jotka eivät ole maantieteellisesti lähellä, voivat huolehtia jo ihan sillä että soittavat tai lähettävät viestiä. Kysyvät mitä kuuluu ja kertovat että ovat valmiita kuuntelemaan. Vaikka keskellä yötä jos tarve vaatii. Tämän vuoksi en esimerkiksi itse laita puhelinta äänettömälle yöllä, sillä haluan olla oikeasti silloin tavoittettavissa kun joku saattaa sitä kipeimmin kaivata. Olen itse ollut olkapää ja tarvinnut olkapäätä, tiedän miten paljon molemmat merkitsevät. Ystävyys on muutenkin kaksi suuntainen tie, että välillä olet lohdutettavana, välillä lohduttaja. 


Onneksi kuitenkin suurimman osan ajastani saan jakaa ystävieni kanssa iloisia asioita! Päällimmäisenä on jäännyt mieleen yhteiset matkat ystävien kanssa, sekä ne ilon ja onnen hetket, joita toisten kanssa saa jakaa. Yksi suurin tukeni on myös siskoni, hän on aina minun kuuntelija, lohduttaja ja ymmärtäjä. Myös hänen kanssaan ollaan reissattu ja jaettu paljon hyviä hetkiä. Ja hänen kauttaan olen päässyt tutustumaan läheisesti myös erilaiseen elämään mitä itse vietän, sillä kyllähän se elämä on erillaista perheelliselle ja kuin sinkulle.

Salin ja urheilun olen ennenkin todennut auttavan lähes kaikkeen! :D

Yksi asia, mikä on aina auttanut minua, on treeni! Onneksi eilenkin Minna raahasi minut salille tuonne Töölö Gymille. Siellä tuli treenattua siis myös lauantaina. Hyvä treeni parempi mieli, pitää kyllä ehdottomasti paikkansa. Tämmöisinä aikoina huomaan, että tykkään treenata yksin. Ei tarvitse puhua kenellekään mitään, keskittyy vain treeniin ja antaa musiikin pauhaa täysillä. Helpotti kyllä oloa huomattavasti, kaiken tämän kaaoksen ja katabolian keskellä. Minna myös teki hiuksilleni vähän ihmeitä, piristi kummasti! 

Tukka hyvin, kaikki hyvin...?!

Pikku hiljaa siis alkoi tuntua, että jotenkin jaloilleen tässä pääsee. Jotenkin tunnen myös oudolla tavalla syyllisyyttä siitä, että reagoin niin voimakkaasti ja tuntuu, että hajosin ihan täysin. :( 


Ja hassua, sitten kun alkaa tuntua, ettei mitään ole enää tehtävissä, tapahtuukin käänne, mikä todistaa, että kärsivällisyys, ymmärrys ja rakkaus saattaa sittenkin voittaa. Sen voin sanoa, että jos en olisi käynyt elämässäni läpi niin paljon kuin olen, en ehkä olisi pystynyt pitämään tätä kaikkea toivoa yllä. Enkä olisi välttämättä edes pystynyt ymmärtämään enkä suvaitsemaan niin paljon. Mutta pakko myöntää; minua pelottaa. 



Pitäkää huoli läheisistä ja rakkaistanne! 



-Mira-