Vuoden ensimmäiset päivät ovat menneet aika sumussa. Olen keskiviikosta lähtien majaillut ystävieni luona, sillä yksin en pysty tällä hetkellä olemaan oikeastaan hetkeäkään. Luojan kiitos minulla on ystävieni tuki! Ilman heitä en pärjäisi! Mutta en minä voi tänne lopun elämääni jäädä, kotiinkin on joskus mentävä. Ajatus siitä saa palan kurkkuun.
On jännä huomata, kun vahva ihminen romahtaa, se on joillekin todella vaikea paikka. Jos olet ihminen jonka muut ovat tottuneet näkemään hymyilevänä ja vahvana, surusi voi olla muillekin järkytys. Tällä hetkellä tuntuu, että vaikka kuinka yrittää tsempata, kuljetaan silti itkukohtauksesta toiseen. Pahinta on kuitenkin se kipu mitä kukaan ei huomaa. Kaikki ne ajatukset omassa päässä, itsesyytökset ja pettymys.
Tuntuu myös pahalta se, että huomaan kuinka tilanteeni sattuttaa myös läheisiäni. Tiedän, että he haluavat vain parastani ja koska näkivät minut pitkästä aikaa todella onnellisena, he ymmärtävät kyllä, miten rikki nyt olen. Ei haluaisi lisätä kenenkään huolta itkunsekaisilla puheluilla, vaan mielummin jopa esittää että kyllä tämä jo helpottaa. Ja tavallaan helpottaakin, pystyy jotain jo kontrolloimaan, mutta välillä tuntuu, että on niin paha olla, ettei pysty edes hengittämään.
Joku on verrannut sydämen särkymistä siihen, että kaikki ne perhoset ja onnen tunteet, joita toinen on tuonut elämään kuolevat. Ja se tuntuu kyllä olevan osuva kuvaus. Vaikka ajan pitäisi parantaa haavat, tuntuu olo varmasti todella tyhjältä pitkään. Rehellisesti sanottuna, en olisi uskonut että menen näin pahasti rikki. Ja omalla tavalla koen siitä myös syyllisyyttä. Elämä on kolhinut minua ennenkin, minunhan pitäisi olla niin vahva. Ehkä sittenkin kaikella on rajansa.
Tämä lajinikaan ei pitkään tälläistä kataboliaa kestä, joten kovasti yritän nyt tsempata. Pääsin eilen ystävien kanssa käymään salilla joten ei jää treeniviikko vajaaksi. Ruokaa olen pystynyt syömään jo hieman, nyt vaikka pakotan itseni syömään. Siitä sen tietääkin että on todella pohjalla kun menettää ryokahalunsa täysin. Jos on pieni kriisi, helpommin ottaa lohturuokaa, mutta itselläni ainakin isompi kriisi vie ruokahalun kokonaan.
Treenit ystävien kanssa piristi edes vähän, kiitos treenikavereille! Se ulottuuko hymy silmiin asti, onkin sitten eri juttu.
Vuoden vaihtuminen tuli ja meni. Nyt oikein huomaa, miten sosiaaliseen mediaan saa luotua kuvaa siitä, miten hyvin kaikki menee, vaikka ei menisikään. Mekko päälle, meikkiä sekä tekohymyä naamaan ja näyttää siltä että eletään täydellistä elämää. Itse en nyt kuitenkaan jaksa enempiä teeskennellä, olen aina ollutkin hieman huono peittämään tunteitani. Ja kyllä se niin on, silmistä sen näkee tuleeko hymy sydämestä vaiko vain kasvoilta.
Uusi vuosi ja kaikki "hyvin".... Tai sitten ei..
Tsemppi, tsemppi ja sitä rataa... Huoah...
-Mira-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti