Myönnän, että olen ollut todella huono kirjoittamaan blogiani. Lopetin kirjoittamisen noin vuosi sitten kokonaan, sillä en halunnut muutaman ihmisen lukevan blogiani ja arvostelevan minua, enkä muutenkaan halunnut, että heidän olisi tarvinnut tietää mitään elämästäni. Tyhmää, mutta totuus on se, että arvostelut satutti minua.
Ihminen joka ei edes tunne minua, eikä vaivaudu edes tutustumaan, miksi pitäisi välittää hänen tai heidän arvostelusta. Joskus kuitenkin vain niin on, että ihmisiä joita ei elämäänsä halua, niitä elämässä kuitenkin on. Kaikkia myrkyllisiä ihmisiä ei voi noin vain pyyhkiä ympäriltään pois, kuten esimerkiksi sukulaisia, työkavereita tms. Ihmisiä, joita ei elämäänsä haluaisi, mutta joita on pakko siinä sietää. Ja jotka voivat sinua silti satuttaa, halusit tai et. Heitä voi vältellä, eikä heidän kanssaan tarvitse kaveerata, mutta kokonaan heitä ei elämästään pois saa välttämättä koskaan.
Olin myös hieman hukassa sen jälkeen kun kisadiettini katkesi välilevyn pullistumaan, että kuka olen, mitä olen ja mitä haluan olla. Jälkikäteen mietittynä kisadiettini oli todella rankka johtuen kaikesta mitä ympärilläni tapahtui. Kunto ei tuntunut etenevän ja varsinkin poseerausharjoittelut rasittivat selkää toden teolla. Kisadietin katkeaminen oli aikamoinen isku päin kasvoja. Vielä suurempi isku on ollut se, että olen joutunut miettimään mitä elämältäni haluan. Haluanko olla enää kilpaurheilija, onko minusta siihen, onko ollutkaan ikinä ja mitä minä sitten olen jos en ole kilpaurheilija.
Vieläkin pään sisällä kamppailen sitä ajatusta vastaan, että jos en ole urheilija, en ole mitään. Sillä eihän se niin saisi olla. Pitkän aikaa urheilu oli kuitenkin iso osa elämääni, rytmitti elämääni ja iso osa minua. Määritti paljon myös persoonaani. Ei pelkästään päivärytmiä vaan ihan kokolailla elämän suunnittelua. Se oli juuri se minun juttuni josta sain iloa ja voimaa.
Mutta elämähän on juuri sitä, mitä siitä itse luo. Jos ei enää ole kilpaurheilija, eihän se tarkoita, ettei voisi urheilla. Päinvastoin, voi urheilla jopa monipuolisemmin. Jos siis vain motivaatio riittää. Ja se on ollut yksi ongelmani. Motivaation puute, sellainen johon en ole törmännyt varmaan kymmeniin vuosiin... Mutta nyt motivaatiota on saanut hakemalla hakea.
Olen ymmärtänyt, että minun pitää antaa itselleni aikaa. Silti olen itselleni edelleen todella ankara. Nytkin mietin, että ketäs edes kiinnostaa lukea blogiani, onko minulla mitään kirjoitettavaa, onko elämäni vain tylsää!??? Samalla mietin, kuinka paljon haluan kertoa omasta elämästäni, sillä vaikka kuinka yrittää, kyllä ne ilkeät sanat satuttaa. Ja valitettavan usein ne kulkeutuvat myös kohteelle josta puhutaan. Mutta toisaalta, enemmän ne ilkeät sanat kertovat niiden tuottajista, kuin kohteesta.
Eikös se niin mene, että elä ja anna toistenkin elää. Peace out!
Mira
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti